Oman kodin ovi ei enää merkinnyt Annalle helpotusta. Sen takana ei odottanut varmuus, vaan kysymys: oliko kaikki siinä järjestyksessä kuin hän oli lähtiessään jättänyt, vai oliko joku taas käynyt sisällä hänen poissa ollessaan.
Vähitellen asunto lakkasi olemasta paikka, jossa hän olisi voinut laskea hartiansa ja hengittää vapaasti.
Käänne tapahtui tavallisena tiistaina. Anna oli joutunut jäämään töihin tavallista pidempään ja pääsi kotiin vasta kahdeksan maissa illalla. Kun hän avasi oven, vastassa oli näky, joka sai hänet pysähtymään kynnykselle. Keittiössä istui Helena — eikä hän ollut yksin. Pöydän ääressä söi noin kolmenkymmenenviiden ikäinen mies, laukku vieressään, täysin rauhallisena, aivan kuin olisi ollut omassa kodissaan.
— Tämä on Juhani, minun sisarenpoikani, Helena selitti tyynesti, ikään kuin asia olisi ollut itsestään selvä. — Hänellä ei ole nyt paikkaa, missä olla, joten sanoin, että hän voi asua teillä muutaman päivän. Onhan täällä tilaa.
Anna jäi keittiön ovelle seisomaan. Juhani kohotti katseensa, nyökkäsi lyhyesti ja jatkoi sitten syömistä.
— Helena, Anna sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, — tämä on meidän kotimme. Te ette voi majoittaa tänne ketään ilman meidän lupaamme.
— No voi hyvänen aika, Helena huitaisi kädellään. — Muutamasta päivästä on kyse. Ei se nyt niin vakavaa ole. Mikaelilla ei ole mitään sitä vastaan.
Illalla selvisi, ettei Mikaelilla tosiaan ollut mitään sitä vastaan. Tarkemmin sanottuna hän ei ollut tiennyt asiasta etukäteen, mutta saatuaan tietää hän ei nähnyt tilanteessa mitään erityisen kummallista.
— Anna, kyse on vain muutamasta päivästä. Ihminen on hankalassa tilanteessa.
— Mikael, me emme olleet kotona. Sinun äitisi päästi vieraan miehen asuntoomme kysymättä meiltä sanaakaan. Onko se sinusta normaalia?
— Ei Juhani ole vieras. Hän on sukulainen.
— Minulle hän on vieras.
Siihen keskustelu jälleen pysähtyi. Niin kävi aina. Juhani viipyi heidän luonaan neljä päivää. Koko sen ajan Anna tunsi liikkuvansa omassa asunnossaan kuin kylässä, varoen ja vierastaen jokaista nurkkaa.
Kun Juhani oli lähtenyt, Anna pyysi Helenaa palauttamaan avaimet. Hän ei korottanut ääntään eikä tehnyt kohtausta. Hän vain esitti pyynnön niin rauhallisesti kuin pystyi.
Helena nauroi. Ei hermostuneesti eikä vaivautuneesti, vaan aidosti huvittuneena, kuin olisi kuullut jotakin täysin järjetöntä.
— Tämä on minun poikani asunto, anoppi sanoi. — Ja minä tulen tänne silloin kun haluan. Avaimia en anna pois.
— Helena, juridisesti tämä asunto kuuluu meille molemmille. Ja minä pyydän teitä—
— Sinä et pyydä yhtään mitään, Helena katkaisi. Hänen äänessään ei ollut vihaa, ainoastaan sellaisen ihmisen varmuus, joka ei edes harkinnut, että häntä voitaisiin vastustaa. — Mikael, sano nyt hänelle.
Mikael sanoi. Hän sanoi, että äiti oli oikeassa, että näin oli aina toimittu, ja että Anna teki tavallisesta huolenpidosta liian suuren asian.
Sen jälkeen Anna lakkasi selittämästä. Sanoilla ei selvästikään ollut tässä talossa enää vaikutusta.
Hän alkoi odottaa. Ei siksi, että olisi ollut voimaton, vaan koska hän ymmärsi, ettei seuraavaa askelta kannattanut ottaa hätiköiden.
Ratkaiseva hetki tuli tavallisena torstaina. Anna oli ottanut vapaapäivän, koska väsymys oli kasautunut liian pitkään, ja hän oli halunnut vain olla kotona hiljaisuudessa. Puolenpäivän aikaan lukko naksahti eteisessä. Anna istui olohuoneessa kahvikuppi ja kirja kädessään. Ensin kuuluivat askeleet käytävältä, sitten makuuhuoneen kaapinoven ääni.
Anna laski kirjan pois, nousi ja meni katsomaan.
Helena seisoi avoimen vaatekaapin edessä takki käsissään. Se oli Annan uusi, tummansininen takki, jonka hän oli ostanut kaksi viikkoa aikaisemmin ja ehtinyt käyttää vain kolmesti. Helena tarkasteli sitä kiireettömästi, aivan kuin olisi jo sovittanut sitä mielessään. Hän käänteli vaatetta henkarissa ja tutki kaulusta.
— Helena, Anna sanoi ovelta.
Anoppi ei edes säpsähtänyt. Hän kääntyi rauhallisesti.
— Ai, sinä olet kotona. En tiennyt. — Sitten hän nyökkäsi takkia kohti ja lisäsi: — Haittaako, jos otan tämän? Minulla olisi juuri tarvetta tällaiselle, ja sinullahan on vaatteita vaikka kuinka paljon.
— Älkää koskeko minun tavaroihini.
Anna katsoi häntä vielä muutaman sekunnin. Sitten hän kääntyi ja poistui huoneesta.
Helena lähti noin puolen tunnin kuluttua. Takki jäi roikkumaan kaappiin. Mutta Annassa jokin loksahti sinä päivänä lopullisesti kohdalleen — kirkkaasti, peruuttamattomasti ja ilman pienintäkään mahdollisuutta palata entiseen.