Anna hankki asunnon käytännössä omin voimin. Ei hän ollut koskaan istunut laskemaan sitä katkerana taulukkoon, niin vain oli käynyt. Mikael oli niihin aikoihin vaihtanut työpaikkaa, eikä hänen palkkansa päätä huimannut, joten suurin osa käsirahasta jäi Annan maksettavaksi. Hän käytti omista säästöistään 7 300 euroa, rahat, joita oli kerännyt neljän vuoden ajan työskennellessään rakennusalan yrityksessä vanhempana kirjanpitäjänä. Mikael sai kokoon 800 euroa. Asuntolaina otettiin molempien nimiin, mutta 210 euron kuukausierät maksoi todellisuudessa lähes aina Anna, koska hänen tulonsa olivat säännölliset, kun taas Mikaelilla oli kuukausia, jolloin palkasta jäi hädin tuskin ruokarahaa. Paperien mukaan koti kuului heille kummallekin, mutta sisimmässään Anna tiesi alusta asti, miten asia oli: asunto oli hänen. Ei ahneudesta, vaan siksi, että se oli totta.
Helena astui heidän arkeensa heti häiden jälkeen. Tarkemmin sanottuna hän ei ollut kadonnut Mikaelin elämästä ennen häitäkään, mutta silloin asia oli koskenut vain Mikaelia. Nyt se alkoi koskea myös Annaa. Avaimet heidän kotiinsa olivat anopilla aivan alusta saakka. Mikael oli antanut ne jo ennen tupaantuliaisia ja selittänyt sen olevan vain varotoimi. Eihän sitä koskaan tiennyt. Entä jos vesiputki halkeaisi sillä aikaa, kun he olisivat töissä?
— Äiti asuu kuitenkin ihan lähellä, hän sanoi. — Kymmenen minuutin kävelymatka. Se on käytännöllistä.
Silloin Anna ei vastannut mitään. Ensimmäisinä kuukausina hän muutenkin vaikeni usein. Hän tarkkaili, totutteli ja yritti olla nostamatta riitaa asioista, jotka ehkä eivät vielä olleet riitoja. Ehkä Helena vain oli sellainen ihminen: levoton, huolehtivainen, kykenemätön päästämään poikaansa omilleen. Sellaista sattui. Anna päätti kestää.
Helena ilmestyi milloin mitenkin. Toisinaan hän tuli puoli kahdeksalta aamulla, kun Anna ei ollut ehtinyt edes pestä kasvojaan. Joskus hän saapui keskellä päivää, juuri silloin kun Anna teki etätöitä keittiönpöydän ääressä. Välillä hän tuli illansuussa, soittamatta ja varoittamatta. Lukko vain naksahti, eteisestä kuului askelia ja sitten anopin ääni:
— Minä se vain olen, älkää säikähtäkö.
Anna säikähti joka ikinen kerta.
Helena ei poikennut heillä vain istuakseen hetken, juodakseen kupin teetä tai jutellakseen kuulumisista. Jokainen käynti oli kuin tarkastuskierros. Hän kulki järjestelmällisesti huoneesta toiseen, avasi keittiön kaappeja, tutki jääkaapin sisällön ja siirteli kattiloita siihen järjestykseen, jonka itse katsoi oikeaksi. Kerran hän heitti pois puoli kiloa tattarisuurimoita, koska oli päättänyt niiden olevan vanhoja. Anna oli ostanut ne kolme päivää aikaisemmin. Toisella kertaa Helena siirsi kaikki kylpyhuoneen pyyhkeet toiseen komeroon, yksinkertaisesti siksi, että hänen mielestään niiden kuului olla siellä.
Jokaisen tällaisen vierailun jälkeen Helena soitti Mikaelille. Anna ei kuullut keskusteluja kokonaan, mutta hän pystyi päättelemään niiden sisällön siitä ilmeestä, jonka kanssa mies palasi kotiin.
— Äiti sanoi, ettet ollut pyyhkinyt liettä ruoanlaiton jälkeen.
— Äidin mukaan kylpyhuoneessa oli taas tavaroita levällään.
— Äiti sanoi, ettet sinä osaa yhtään järjestää kotia toimivaksi.
Anna katsoi miestään ja mietti, kuuliko tämä lainkaan omia sanojaan. Ymmärsikö hän, mitä oli juuri sanomassa?
— Mikael, Anna sanoi kerran hyvin rauhallisesti, — minä en halua, että äitisi tulee tänne ilmoittamatta. Se on hankalaa. Se tuntuu pahalta. Minä haluan voida olla omassa kodissani turvassa.
Mikael huokaisi tavalla, jolla aikuinen selittää itsestäänselvyyttä lapselle.
— Anna, sehän on äiti. Ei hän tarkoita mitään pahaa. Hän yrittää vain auttaa. Kestä vielä vähän aikaa, kyllä hän siitä rauhoittuu.
Äiti ei rauhoittunut.
Kului vuosi, ja sen perään toinen. Käynnit eivät harventuneet. Huomautukset eivät loppuneet. Anna oppi näyttämään ulospäin tasaiselta: hän ei tiuskinut, ei korottanut ääntään, ei lähtenyt mukaan väittelyihin. Silti hänen sisällään jokin siirtyi hiljalleen pois paikoiltaan. Aamuisin silmät avatessaan hän pidätti hetken hengitystään ja ajatteli samaa kysymystä: tulisiko Helena tänään vai ei. Ja aina palatessaan töistä kotiin Anna huomasi hidastavansa askeliaan jo ennen omaa oveaan.