Kummallista kyllä, se tuntui melkein helpommalta kuin ne kolme vuotta, jotka olivat kuluneet epävarmuudessa.
— Ymmärrän, Anna sanoi rauhallisesti. — Mene äitisi luo, Mikael.
— Mitä?
— Kuulit kyllä. Mene nyt. Tavaroitasi voit tulla hakemaan huomenna, kun olet rauhoittunut. Jätän avaimet naapurille.
Mikael tuijotti häntä kuin olisi odottanut Annan purskahtavan nauruun tai peruvan sanansa. Anna ei tehnyt kumpaakaan.
— Sinä et tajua, mihin olet ryhtymässä, hän sanoi matalalla äänellä.
— Tiedän oikein hyvin.
Käytävästä kuului Helenan voitonriemuinen ääni. Hän ilmoitti tienneensä alusta asti, ettei tuolla naisella ollut sydäntä eikä järkeä. Juhani mumisi jotakin myötäilevää. Mikael seisoi vielä hetken paikallaan, otti sitten takkinsa ja lähti. Anna sulki oven hänen jälkeensä. Uusi lukko naksahti kiinni.
Hän meni keittiöön, laittoi vedenkeittimen päälle ja istuutui ikkunan viereen. Ulkona oli jo pimeää.
Mikael tuli hakemaan tavaransa kahden päivän kuluttua. Hän kävi asunnolla aamupäivällä, silloin kun Anna oli töissä. Mukaan lähtivät vaatteet, kannettava tietokone ja osa papereista. Avaimet hän jätti keittiön pöydälle — ne samat uudet avaimet, jotka Anna oli antanut naapurille säilytettäväksi. Niiden vieressä oli lyhyt viesti. Mikael kirjoitti tarvitsevansa aikaa ajatella.
Anna luki lapun, taittoi sen kahtia ja pani laatikkoon.
Aikaa oli hänelläkin. Ja hänkin ajatteli jo. Ei hätiköiden, ei itkien, vaan sillä kirkkaalla ja viileällä tavalla, joka syntyy vasta silloin, kun liian kauan lykätty ratkaisu on viimein tehty.
Asianajajan luo Anna meni viikon päästä. Hän ei ollut erityisen kiireinen, mutta halusi tietää tarkasti, miten kaikki käytännössä etenisi. Asianajaja oli keski-iän ohittanut nainen, jolla oli suora ryhti ja tapa puhua ilman turhia koristeluja. Anna kertoi tilanteen alusta loppuun. Nainen kuunteli, kirjoitti muutaman merkinnän muistivihkoonsa ja kysyi sitten, löytyivätkö paperit alkuperäisestä omarahoitusosuudesta sekä asuntolainan maksuhistoriasta.
Paperit löytyivät. Anna oli säilyttänyt kaiken: tiliotteet, kuitit, kauppakirjat, rakennuttajasopimuksen ja pankin todistukset. Neljä vuotta talousasioiden parissa rakennusliikkeessä ei ollut mennyt hukkaan.
Asianajaja kävi nipun läpi, nosti katseensa ja totesi:
— Teidän asemanne on hyvä.
Sen jälkeen asiat etenivät omaa hidasta kulkuaan. Ensin valmisteltiin asiakirjoja, sitten edettiin käräjäoikeuteen, arviointeihin ja niihin väistämättömiin sovintoehdotuksiin, joissa Mikael yritti saada ratkaisun omilla ehdoillaan. Anna osallistui neuvotteluihin, kuunteli, vastasi lyhyesti eikä luvannut mitään.
Helena soitti kerran ja sanoi, että Anna tulisi vielä katumaan kaikkea ja että kohtalo osasi kyllä kostaa. Anna vastasi merkitsevänsä mielipiteen muistiin ja päätti puhelun kohteliaasti.
Oikeuskäsittely kesti kolme kuukautta. Anna toimitti täydellisen asiakirjapaketin: asunnon kauppaa koskevat paperit, selvitykset omien säästöjensä alkuperästä sekä lainan maksuhistorian, josta kävi ilmi, että suurin osa maksueristä oli tullut hänen tililtään. Mikael yritti kiistää osuuksien jaon, mutta hänen asianajajansa joutui työskentelemään sillä aineistolla, jota oli käytettävissä. Sitä ei ollut paljon.
Päätöksessä vahvistettiin, että kaksi kolmasosaa asunnosta kuului Annalle. Mikaelille määrättiin rahallinen korvaus hänen todellista panostaan vastaavasti. Helena ei saanut mitään, koska hänellä ei ollut koskaan ollutkaan minkäänlaista oikeutta asuntoon. Sitä ei vain ollut aiemmin vaivauduttu sanomaan hänelle ääneen.
Anna sai tiedon ratkaisusta aivan tavallisena työpäivänä, lounastauolla. Hän luki asianajajan viestin, sulki puhelimen ja söi keittonsa loppuun.
Kuukauden kuluttua siitä, kun kaikki paperit oli viimeistelty, Anna osti uuden ruukun viikunapuulleen. Se oli suuri, keraaminen ja terrakotanvärinen. Hän vaihtoi kasvin siihen varovasti ja nosti sen takaisin entiselle paikalleen ikkunan luo. Ensimmäisinä päivinä viikunapuu nuupahti hiukan, niin kuin kasveille usein käy uudelleenistutuksen jälkeen. Pian se kuitenkin suoristui ja alkoi jälleen kuroa kohti valoa.
Aamuisin Anna katseli sitä kahvikuppi käsissään ja ajatteli, että ehkä se oli tarvinnut enemmän tilaa jo kauan sitten. Kukaan ei vain ollut siirtänyt sitä suurempaan ruukkuun.