Mikään puhe ei enää muuttaisi lopputulosta. Mikael ei muuttuisi. Helena ei lopettaisi omin päin.
Seuraavana aamuna Anna soitti lukkoliikkeeseen.
Lukkoseppä tuli vähän ennen puoltapäivää. Hän työskenteli hiljaa noin neljäkymmentä minuuttia, mittasi, ruuvasi ja kokeili mekanismit vielä kahteen kertaan ennen lähtöään. Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, siinä oli kaksi uutta lukkoa. Tukevat, kalliit, sellaiset joihin Anna saattoi luottaa. Hän piteli uusia avaimia hetken kämmenellään: kaksi nippua, molemmat hänen hallussaan. Sitten hän pudotti ne laukkuunsa.
Sinä päivänä Mikael jäi töihin tavallista pidempään. Helena saapui puoli seitsemän aikaan. Anna näki sen ovisilmästä. Anoppi ei ollut tullut yksin; hänen vierellään seisoi Juhani, kädet sivuilla ja leuka koholla, kuin hänet olisi kutsuttu paikalle vahvistukseksi.
Käytävästä kuului avaimen rahinaa lukossa. Sitten hiljaisuus. Uusi yritys. Sen jälkeen Helenan ääni, ensin hämmentyneenä, sitten kiihtyen:
— Mitä ihmettä… Juhani, katso nyt. Avain ei sovi.
Anna seisoi eteisessä oven sisäpuolella eikä liikahtanutkaan.
— Anna! Helena alkoi hakata ovea nyrkillään. — Avaa heti! Mitä tämä oikein tarkoittaa?
Anna veti oven auki.
Helena seisoi kynnyksellä kasvot läikikkäinä, avainnippu tiukasti puristettuna käteen.
— Sinäkö vaihdoit lukot? Ilman että sanoit mitään? Miten sinä kehtasit?
— Kehtasin, Anna vastasi.
Hän sanoi sen yksinkertaisesti, ilman korotettua ääntä. Sanassa ei ollut vihaa eikä voitonriemua. Siinä oli vain rauhallinen varmuus, samanlainen kuin ihmisellä, joka on tehnyt päätöksensä eikä aio enää perääntyä.
— Tajuatko sinä ollenkaan, mitä olet tehnyt? Helena astui askeleen eteenpäin, mutta Anna pysyi paikoillaan. — Tämä on minun poikani koti! Sinulla ei ole oikeutta tällaiseen!
— Tämä on myös minun kotini. Ja tästä lähtien minun kotiini ei tule kukaan ilman minun lupaani.
Helenan takana Juhani risti käsivartensa rinnalleen.
— Avaa ovi kunnolla, hän sanoi sävyllä, joka ei jättänyt tilaa keskustelulle. — Muuten soitan poliisille.
— Soittakaa vain, Anna vastasi. — Selittäkää samalla, että tulitte toisen ihmisen asuntoon avaimilla, joita teille ei ole annettu.
Se sai Juhanin pysähtymään. Hän vilkaisi Helenaa. Helena puolestaan aloitti uudelleen, tällä kertaa kovemmalla äänellä, selvästi niin että naapuritkin varmasti kuulisivat ovien takaa. Hän puhui asunnon valtaamisesta, miniästä joka muka ajoi sukulaiset pois, ja siitä, ettei Mikael tiennyt lainkaan, mitä hänen vaimonsa oikein puuhasi.
Mikael ilmestyi paikalle parinkymmenen minuutin kuluttua. Hän oli rientänyt äitinsä soiton jälkeen ja hänen kasvonsa punoittivat.
— Anna, mitä täällä tapahtuu? Hän katsoi ensin äitiään, sitten vaimoaan. — Miksi sinä olet vaihtanut lukot?
— Koska minulla ei ollut enää muuta keinoa sulkea oman kotini ovea.
— Hän on tullut hulluksi! Helena puuttui väliin. — Mikael, sano hänelle! Käske hänen antaa avaimet takaisin!
Mikael astui sisään asuntoon ja pysähtyi keskelle eteistä. Anna katsoi häntä ja näki saman, minkä oli nähnyt jo kolme vuotta: miehen, joka tempoili kahden rannan välissä eikä pystynyt valitsemaan kumpaakaan.
— Äiti on oikeassa, Mikael sanoi lopulta. Hänen äänessään oli jotakin melkein syyllistä, mutta Anna ei enää tiennyt, tunsiko hän syyllisyyttä äitiään vai vaimoaan kohtaan. — Sinun olisi pitänyt edes ilmoittaa. Anna avaimet takaisin, niin puhutaan tästä kunnolla.
— Tässä ei ole enää mitään puhuttavaa, Mikael.
— Anna.
— Kolme vuotta minä puhuin. Kolme vuotta selitin. Mikään ei muuttunut.
Mikael puri hampaansa yhteen. Helena sanoi käytävästä vielä jotakin, mutta Anna ei enää kuunnellut.
— Siinä tapauksessa minä asetan sinulle ehdon, Mikael sanoi, ja hänen äänensä koveni. — Joko annat avaimet takaisin tai… en tiedä, mitä meidän perheellemme sen jälkeen tapahtuu. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?
Anna katsoi häntä tarkasti. Joskus kauan sitten tuollainen lause olisi ehkä saanut hänet perääntymään. Nyt hän näki vain miehen, joka oli juuri lopullisesti paljastanut, kenen puolelle hän asettui. Se tieto ei enää musertanut häntä samalla tavalla.