Oman kodin ovi ei enää merkinnyt Annalle helpotusta. Hän saattoi pysähtyä kynnykselle kuuntelemaan, ennen kuin astui sisään: oliko kaikki siinä järjestyksessä kuin hän oli jättänyt, vai oliko joku jälleen käynyt hänen poissa ollessaan?
Asunto, jonka piti olla turvapaikka ja paikka, jossa saattoi viimein hengittää vapaasti, alkoi tuntua vieraalta ja epävarmalta.
Ratkaiseva käänne tapahtui eräänä aivan tavallisena tiistaina. Anna oli jäänyt töihin tavallista pidempään ja pääsi kotiin vasta kahdeksan aikaan illalla. Kun hän avasi oven, häntä odotti näky, johon hän ei ollut mitenkään valmistautunut: keittiössä istui Helena, ja pöydän ääressä söi noin kolmekymmentäviisivuotias mies, laukku lattialla tuolin vieressä. Mies käyttäytyi kuin olisi ollut kotonaan.
— Tässä on Juhani, minun sisarenpoikani, Helena ilmoitti tyynesti, aivan kuin asia olisi ollut täysin itsestään selvä. — Hänellä ei ole juuri nyt paikkaa, missä asua, joten sanoin, että hän voi olla teillä muutaman päivän. Täällä on kyllä tilaa.
Anna jäi seisomaan keittiön ovelle. Juhani kohotti katseensa lautasesta, nyökkäsi lyhyesti tervehdykseksi ja jatkoi sitten syömistään.
— Helena, Anna sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. — Tämä on meidän kotimme. Te ette voi majoittaa tänne ketään ilman meidän lupaamme.
— Älä nyt viitsi, anoppi huitaisi kädellään. — Pari päivää vain. Ei siitä mitään numeroa tarvitse tehdä. Mikaelilla ei ole mitään sitä vastaan.
Illalla kävi ilmi, että Mikaelilla ei tosiaan ollut asiaa vastaan mitään. Tai tarkemmin sanottuna hän ei ollut tiennyt järjestelystä etukäteen, mutta kuultuaan siitä hän piti sitä täysin normaalina.
— No muutama päivä vain, Anna. Ihmisellä on vaikea tilanne.
— Mikael, me emme olleet kotona. Sinun äitisi toi meidän asuntoomme vieraan miehen kysymättä meiltä edes puhelimitse. Onko se sinusta oikein?
— Juhani ei ole mikään vieras. Hän on sukulainen.
— Minulle hän on vieras.
Keskustelu päättyi umpikujaan, kuten niin monta kertaa ennenkin. Juhani jäi asuntoon neljäksi päiväksi. Koko sen ajan Anna tunsi olevansa omassa kodissaan kuin kutsumaton vieras.
Sen jälkeen hän pyysi Helenaa palauttamaan avaimet. Hän ei huutanut, ei järjestänyt kohtausta, ei syyttänyt. Hän vain esitti pyynnön rauhallisesti.
Helena purskahti nauruun. Ei hermostuneesti eikä vaivautuneesti, vaan aidosti huvittuneena, ikään kuin Anna olisi sanonut jotakin kerrassaan mieletöntä.
— Tämä on minun poikani asunto, anoppi totesi. — Ja minä tulen tänne silloin kun haluan. Avaimia en anna pois.
— Helena, juridisesti asunto kuuluu meille molemmille. Ja minä pyydän teitä…
— Sinä et pyydä yhtään mitään, Helena keskeytti. Hänen äänessään ei ollut vihaa, ainoastaan sellaisen ihmisen horjumaton varmuus, joka ei edes pidä vastaväitteitä mahdollisina. — Mikael, sano sinä hänelle.
Mikael sanoi. Hän sanoi, että äiti oli oikeassa, että näin oli aina ollut, ja että Anna suhtautui aivan liian raskaasti tavalliseen välittämiseen.
Tuon keskustelun jälkeen Anna lakkasi selittämästä. Oli käynyt selväksi, etteivät sanat tehonneet tässä talossa mihinkään.
Hän jäi odottamaan. Ei siksi, että olisi ollut heikko, vaan siksi, että hän alkoi toimia harkiten.
Lopullinen raja tuli vastaan eräänä torstaina. Anna oli ottanut vapaapäivän, sillä väsymys oli kasaantunut, ja hän kaipasi vain hiljaista hetkeä kotona. Puolenpäivän aikoihin lukko naksahti eteisessä. Anna istui olohuoneessa kahvikuppi kädessään ja kirja sylissään. Ensin kuuluivat askeleet käytävästä, sitten makuuhuoneesta kantautui vaatekaapin oven ääni.
Anna nousi ja meni katsomaan.
Helena seisoi avoimen kaapin edessä ja piteli käsissään takkia. Se oli Annan uusi, tummansininen takki, jonka hän oli ostanut kaksi viikkoa aiemmin ja ehtinyt pukea päälleen vain kolme kertaa. Anoppi tarkasteli sitä kuin olisi jo sovittanut sitä mielessään: käänteli henkarissa, silitti katseellaan kaulusta ja arvioi kangasta.
— Helena, Anna sanoi makuuhuoneen ovelta.
Anoppi ei säpsähtänyt. Hän kääntyi rauhallisesti, aivan kuin olisi ollut täysin luonnollista seistä toisen ihmisen vaatekaapilla.
— Ai, sinä olet kotona. En tiennyt, hän sanoi. Sitten hän nyökkäsi takkia kohti. — Haittaako, jos otan tämän? Tarvitsisin juuri tällaista, ja sinullahan on vaatteita vaikka kuinka.
— Älkää koskeko minun tavaroihini.
Anna katsoi häntä muutaman sekunnin ajan. Sen jälkeen hän kääntyi ja poistui huoneesta.
Helena lähti noin puolen tunnin kuluttua. Takki jäi roikkumaan kaappiin omalle paikalleen. Mutta Annan sisällä jokin loksahti sinä päivänä lopullisesti kohdalleen: kirkkaasti, peruuttamattomasti ja ilman vähäisintäkään mahdollisuutta enää harkita asiaa uudelleen.