Anna oli käytännössä hankkinut asunnon lähes omin voimin. Hän ei ollut koskaan varsinaisesti pitänyt siitä kirjaa eikä laskenut asiaa miehensä vahingoksi, niin vain oli käynyt. Mikael oli siihen aikaan juuri vaihtanut työpaikkaa, palkka oli vaatimaton, ja siksi suurin osa käsirahasta jäi Annan maksettavaksi. Hän käytti omista säästöistään 7 300 euroa — rahat, joita hän oli kerännyt neljän vuoden ajan työskennellessään rakennusalan yrityksessä pääkirjanpitäjänä. Mikael sai kokoon 800 euroa.
Asuntolaina otettiin kyllä molempien nimiin, mutta kuukausierät, noin 210 euroa kuukaudessa, hoituivat todellisuudessa Annan tuloista. Hänen palkkansa tuli säännöllisesti, kun taas Mikaelilla oli kuukausia, jolloin rahat riittivät hädin tuskin ruokaan. Paperien mukaan asunto kuului heille kummallekin, mutta sisimmässään Anna tiesi aina, miten asia oikeasti oli: tämä koti oli hänen. Ei ahneuden vuoksi, ei siksi että hän olisi halunnut omia kaiken itselleen, vaan koska se oli yksinkertaisesti totta.
Helena astui heidän arkeensa heti häiden jälkeen. Tai tarkemmin sanottuna hän ei ollut koskaan ollutkaan poissa. Ennen avioliittoa hänen jatkuva läsnäolonsa koski vain Mikaelia, mutta häiden myötä se alkoi koskea myös Annaa. Anopilla oli asunnon avaimet alusta asti. Mikael oli antanut ne hänelle jo ennen muuttoa ja selittänyt asian varotoimenpiteenä. Eihän sitä koskaan tiennyt. Putki voisi vaikka mennä poikki heidän ollessaan töissä.
— Äiti asuu ihan lähellä, hän sanoi. — Kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Sehän on kätevää.
Anna ei silloin vastannut mitään. Ensimmäisinä kuukausina hän muutenkin vaikeni usein. Hän tarkkaili, totutteli ja yritti olla tekemättä ongelmaa asiasta, joka ei ehkä ollut ongelma lainkaan. Ehkä Helena vain oli sellainen ihminen: levoton, huolehtiva, kykenemätön päästämään poikaansa irti. Sellaisiakin äitejä oli. Anna päätti kestää ja odottaa.
Helena ilmestyi milloin sattui. Joskus hän tuli puoli kahdeksalta aamulla, kun Anna ei ollut ehtinyt edes pestä kasvojaan. Toisinaan hän saapui keskellä päivää, juuri silloin kun Anna teki etätöitä kotona. Joskus taas vasta iltaa kohti — ilman soittoa, ilman viestiä, ilman pienintäkään ennakkovaroitusta. Lukko vain naksahti, ovi avautui, ja eteisestä kuului anopin ääni:
— Minä se vain olen, älkää säikähtäkö.
Anna säikähti joka kerta.
Helena ei koskaan tullut vain istumaan hetkeksi, juomaan teetä tai vaihtamaan kuulumisia. Jokaisella käynnillä oli jokin tarkoitus, yleensä tarkastus. Hän kiersi asunnon järjestelmällisesti, avasi keittiönkaappeja, tutki jääkaapin sisällön ja siirteli kattiloita paikkoihin, joita piti oikeina. Kerran hän heitti pois puoli kiloa tattarisuurimoita, koska oli päättänyt niiden olevan vanhoja. Anna oli ostanut ne kolme päivää aikaisemmin. Toisella kertaa Helena siirsi kaikki kylpyhuoneen pyyhkeet toiseen kaappiin, aivan vain siksi, että hänen mielestään niiden kuului olla siellä eikä entisellä paikallaan.
Jokaisen tällaisen vierailun jälkeen Helena soitti Mikaelille. Anna ei kuullut keskusteluja alusta loppuun, mutta hän oppi päättelemään niiden sisällön miehensä ilmeestä, kun tämä tuli kotiin.
— Äiti sanoi, ettet ollut pyyhkinyt liettä ruoanlaiton jälkeen.
— Äiti kertoi, että kylpyhuoneessa oli taas tavaroita hujan hajan.
— Äidin mielestä sinä et osaa lainkaan järjestää kotia toimivaksi.
Anna katsoi miestään ja mietti, kuuliko tämä itse, mitä oli juuri sanomassa. Ymmärsikö hän edes, miltä nuo sanat kuulostivat?
Eräänä päivänä Anna sanoi mahdollisimman rauhallisesti:
— Mikael, minä en halua, että äitisi tulee tänne ilmoittamatta. Se ei ole minusta mukavaa eikä sopivaa. Haluan voida tuntea oloni omassa kodissani turvalliseksi.
Mikael huokaisi siihen tapaan kuin olisi selittänyt itsestäänselvyyttä lapselle.
— Anna, sehän on äiti. Ei hän tee sitä pahuuttaan. Hän vain yrittää auttaa. Kestä vielä vähän aikaa, kyllä hän siitä rauhoittuu.
Mutta Helena ei rauhoittunut.
Kului vuosi, sitten toinenkin. Käynnit eivät harventuneet. Huomautukset eivät loppuneet. Anna oppi näyttämään ulospäin tyyneltä: hän ei näpäyttänyt vastaan, ei korottanut ääntään eikä lähtenyt riitelemään. Silti hänen sisällään jokin alkoi hiljalleen muuttua. Aina aamuisin, kun hän avasi silmänsä, hengitys pysähtyi hetkeksi. Tuliko Helena tänään vai ei? Ja joka kerta kotiin palatessaan Anna huomasi jännittävänsä jo ennen kuin oli saanut oven auki.