Silti hänen sisällään kiehui. Miksi hänen olisi pitänyt pyytää anteeksi sitä, että hän puolusti omaa kotiaan ja oikeuttaan elää rauhassa?
Perjantaina Mikael ilmestyi jälleen ovelle. Ei kukkia, ei hymyä, ei pehmeitä sanoja. Hän vain tuli, kuin olisi saanut virallisen kutsun paikalle.
— Olen miettinyt kaiken, hän sanoi. — Olen valmis sopimaan.
— Tarkoitatko, että tulet jatkossa vain juhlapäivinä etkä tuo äitiäsi mukanasi?
— No… äiti voisi käydä, mutta sovitusti.
Laura päästi lyhyen, epäuskoisen naurahduksen.
— Teidän kanssanne tehdyt sopimukset ovat kuin tammikuun laihdutuslupaukset. Niistä puhutaan paljon, mutta kukaan ei noudata niitä.
Mikael astui lähemmäs.
— Minä olen kuitenkin sinun miehesi.
— Olit.
— Odota nyt. Emmehän me ole vielä edes eronneet.
— Se asia voidaan kyllä järjestää.
Mikaelin suu kiristyi viivaksi.
— Oletko sinä oikeasti valmis rikkomaan perheen vain siksi, että äiti tuli muutaman kerran sisään soittamatta ovikelloa?
— Mikael, “muutama kerta” on sitä, kun joku vahingossa syö viimeisen keksisi. Mutta jos ihminen vuosien ajan asuu puoliksi kodissasi, komentaa keittiössäsi ja päättää viikonlopuistasi, se ei ole vahinko. Se on valloitus.
Kun Mikael oli lähtenyt, Laura jäi istumaan hiljaiseen asuntoon. Pelko oli yhä olemassa, mutta se ei liittynyt tulevaisuuteen. Häntä pelotti oivaltaa, kuinka monta vuotta hän oli elänyt varoen loukkaamasta ketään. Ja siinä jatkuvassa varomisessa hän oli hukannut itsensä.
Seuraavana aamuna päätös oli kirkas. Nyt riitti. Tämä päättyisi tähän.
Oikeussalissa tuoksui paperi, vanha muovimatto ja väsymys. Tuomari, teräväkatseinen mutta uupuneen näköinen nainen, katsoi asiakirjojaan ja esitti ensimmäisen kysymyksen:
— Laura, pysyttekö avioerovaatimuksessanne sekä kannassanne omaisuudenjaosta?
— Kyllä. Ostin asunnon ennen avioliittoa. Kaikki asiakirjat ovat hallussani.
Sari havahtui heti.
— Mutta minun poikani asui siellä!
— Asui, Laura nyökkäsi. — Mutta asuminen ja omistaminen ovat kaksi eri asiaa.
Myös Mikael puuttui puheeseen.
— Mehän olemme perhe. Sinä lupasit…
— Lupasin kunnioittaa sinua, en luovuttaa elämääni äitisi käyttöön. Älä sekoita niitä, Mikael.
Tuomari napautti kynäänsä pöytää vasten.
— Pysytään asiassa, ilman tunteenpurkauksia.
Sari kuitenkin käytti pienen tauon heti hyväkseen.
— Jos ajatellaan inhimillisesti, Laura, tiedäthän sinä itsekin, että se asunto tuli isältäsi. Voisit myydä sen ja auttaa meitä saamaan talon valmiiksi…
Laura katsoi häntä rauhallisesti. Väsyneesti, mutta periksi antamatta.
— Inhimillisesti ajatellen toisen ihmisen perintöä ei ole sopivaa pitää omanaan.
Sen jälkeen saliin laskeutui sellainen hiljaisuus, että jonkun kuultiin kääntävän asiakirjan sivua.
Päätös syntyi nopeasti: avioero myönnettiin, omaisuutta ei jaettu. Asunto kuului Lauralle. Siinä kaikki.
Käytävällä he osuivat vielä vastakkain. Mikael tuijotti lattiaa.
— Siis näin tämä menee?
— Kyllä, Mikael. Juuri näin. — Laura kaivoi laukustaan avaimet. — Näitä sinä et enää tarvitse.
Sari ei tietenkään kyennyt vaikenemaan.
— Laura, sinä vielä kadut tätä!
— Ehkä, Laura vastasi ja hymyili kevyesti. — Mutta en ainakaan omassa kodissani.
Illalla hän kaatoi itselleen taas lasillisen viiniä. Kissa makasi tyytyväisenä hänen vieressään, kuten aina silloin, kun asunnossa oli kaikki kohdallaan.
— No niin, Laura sanoi sille. — Taitaa olla niin, että tästä lähtien me elämme ilman kutsumattomia vieraita.
Ja siinä lauseessa ei yhtäkkiä soinutkaan yksinäisyys. Siinä oli jonkin todellisen alku. Uuden. Rauhallisen. Hänen omansa.