Kissa ryömi varovasti esiin sängyn alta, istahti hänen viereensä ja katsoi Lauraa sillä tavoin kuin eläin katsoo ihmistä, kun se on viimein oivaltanut, kuka talossa todella määrää.
Laura haki keittiöstä lasin, kaatoi siihen vähän viiniä ja vajosi sohvalle. Silloin tunne tuli äkkiä ja kirkkaana: ensimmäistä kertaa vuosiin tämä asunto oli hänen kotinsa. Ei vieraita varjoja nurkissa, ei toisten ihmisten hajuja, ei loputonta mutinaa siitä, miten ”meillä ei ole koskaan tehty noin”.
Viikko kului. Seitsemän päivää hiljaisuutta. Seitsemän iltaa ilman huutoa: ”Laura, missä minun sukkani ovat?” Seitsemän aamua ilman anopin valpasta kuisketta: ”Kahvi ei ole sinun iässäsi enää hyväksi…” Se oli melkein taivas. Silti Laura tiesi, ettei myrsky ollut kadonnut. Se oli vain vetäytynyt hetkeksi näkyvistä.
Ja aivan niin kävi. Sunnuntaina, lounasaikaan, ovikello alkoi soida. Pitkään ja synkästi, kuin joku olisi vetänyt hätäkelloa. Laura vilkaisi ovisilmästä ja hymyili vinosti. Oven takana seisoi Mikael, sänki poskillaan ja kädessään neilikkakimppu. Neilikoita. Kukkia, joilla ei niinkään juhlisteta iloa kuin jotakin aivan päinvastaista.
— Hei, hän sanoi katse lattiaan painuneena. — Voidaanko puhua?
— Tietysti, Laura vastasi. — Tässä käytävässä.
— Laura, älä nyt tee tästä mitään näytelmää.
— Mikael, näytös päättyi viime perjantaina. Esiintyjät lähtivät jo kotiin. Klovnit mukaan lukien.
Mikael astui puolikkaan askeleen eteenpäin, kuin olisi kokeillut, missä kohtaa raja kulkee.
— Minä ajattelin… ehkä me molemmat vähän liioittelimme.
— Molemmat? Laura kohotti kulmiaan. — Minä kestin seitsemän vuotta, ja sinä kutsut sitä liioitteluksi?
Mikael laski kukat hyllylle, aivan kuin olisi samalla merkinnyt paikan omakseen.
— Äiti on huolissaan. Hän sanoo, että sinulla saattaa olla jokin kriisi.
— Minulla, Mikael, päättyi vain kärsivällisyyden kriisi.
Mies nyökkäsi epämääräisesti eikä tuntunut tietävän, mihin kätensä laittaisi.
— Ehkä minä voisin sitten… muuttaa takaisin?
— Et.
— Miksi?
— Koska matkalaukkusi ja äitisi löysivät jo toisensa. Älä mene pilaamaan heidän onneaan.
Muutamaa päivää myöhemmin paikalle ilmestyi Sari. Hänellä oli mukanaan muovipussillinen mandariineja ja kasvoillaan ilme, joka sopi paremmin kuulusteluhuoneeseen kuin kyläilyyn.
— Laura, minä tietenkin ymmärrän kaiken, hän aloitti. — Työ, väsymys ja niin edelleen… Mutta olemmehan me perhettä.
— Olimme perhettä siihen asti, Sari, kunnes päätitte, että minun keittiöni on teidän lomakeskuksenne.
Anoppi alkoi asetella mandariineja pöydälle huolellisesti, ikään kuin hedelmillä olisi voinut pyytää anteeksi.
— Minä halusin vain, että Mikaelilla olisi lämmin ja hyvä olla. Hän ei ole kovin käytännöllinen ihminen.
— Kuinka vanha hän olikaan? Muistuttakaa minua, Laura sanoi ja otti kaapista mukit.
— Miehet ovat kuin lapsia. He tarvitsevat naisen, joka…
— …ruokkii, siivoaa ja pitää moraalisaarnoja? Kiitos, minä olen saanut siitä tarpeekseni.
Sari pyöräytti silmiään.
— Sinä olet liian ylpeä. Ei sillä tavalla voi elää, Laura. Elämässä pitäisi olla pehmeämpi.
— Ja te olette liian varma siitä, että elämä on teidän keittiönne. Minä en astu sinne enää.
Samana iltana soitti Anna-täti, Mikaelin sukulainen, äänessään koko maailman murhe.
— Laura-kulta, miten sinä saatoit tehdä tämän Mikaelille?
— Oliko kaikki, mitä hän teki minulle, sitten ihan kunnossa?
— Hän on mies. Miehillä on heikkoutensa.
— Niin on minullakin. Esimerkiksi se, etten pidä siitä, että minua käytetään kynnysmattona.
Puhelun jälkeen Laura kulki pitkään edestakaisin asunnossa, eikä rauha tuntunut enää aivan yhtä kevyeltä kuin ennen.