— Eivätkä maksa siitä euroakaan.
Laura ohitti Mikaelin sanaakaan lisäämättä ja nakkasi laukkunsa sohvalle. Hänellä ei ollut enää voimia edes suuttua kunnolla; sisällä humisi vain väsyneesti ja matalasti, kuin jokin olisi palanut loppuun. Kaikki kiersi samaa kehää: samat keskustelut, samat moitteet, sama tuttu lause, että kyllähän sinä ymmärrät. Ja Laura ymmärsi kyllä yhden asian paremmin kuin koskaan: hänen kotinsa ei ollut tuntunut kodilta enää pitkään aikaan.
Seuraavana aamuna, juuri kun kahvi oli ehtinyt tippua valmiiksi, ulko-ovi tempaistiin auki. Ei ovikelloa. Ei koputusta.
Kynnyksellä seisoi Sari täydessä taisteluvalmiudessa, ostoskassi kädessään ja kasvoillaan ilme, jolla voittajat astuvat vallatulle maalle.
— Laura, ostin broilerin! Paistetaan se sinun luonasi, sinulla on niin hyvä uuni.
— Eikö sitä voisi valmistaa teillä? Laura kysyi rauhallisesti ja kohotti mukinsa huulilleen.
— Meillä on ahdasta. Täällä kaikilla on mukavampaa. Mikael, sano nyt sinäkin hänelle!
Mikael ilmestyi jo keittiön ovelle. Solmio roikkui vinossa ja kasvot näyttivät siltä kuin hän olisi valvonut koko yön jonkun toisen puolesta.
— Laura, äiti vain ajatteli…
— Mikael, Laura keskeytti ja katsoi häntä niin suoraan, että jopa kissa katsoi parhaaksi kadota sängyn alle, — tänne ei tule vieraita. Tästä on jo puhuttu.
Sari huokaisi syvään ja teatraalisesti.
— Aina sama juttu. Minä ajattelen perhettä, ja sinä ajattelet vain itseäsi.
— Hyvä, että edes joku ajattelee minua, Laura vastasi hiljaa ja joi kahvistaan.
Illalla hän kaipasi enää yhtä asiaa: rauhaa. Mutta talon alaovella odotti kolme huoliteltua naista kukkakimppujen ja kakun kanssa.
— Me tulimme Sarin luo! Hänellä on juhlat! he ilmoittivat iloisesti.
Laura nousi portaat ylös, ja kun hän avasi oman ovensa, hän pysähtyi niille sijoilleen.
Asunto kuhisi ihmisiä. Naurua, kuohuviinin tuoksua, salaattikulhoja pöydällä. Sari seisoi keskellä olohuonetta uudessa mekossaan kuin emäntä omassa salongissaan, ja Mikael täytti laseja vieraille.
— Oletteko te menettäneet järkenne? Laura huudahti.
— Sinä tulet kuitenkin aina myöhään kotiin, Sari sanoi silmääkään räpäyttämättä. — Ajattelimme, että voimme aivan hyvin kokoontua tänne.
Laura riisui takkinsa hitaasti, laski laukkunsa alas ja suoristi selkänsä.
— Siinä tapauksessa kaikki ulos. Juhlat päättyivät tähän.
— Mitä sinä oikein teet? Mikael sihahti.
— Vien roskat ulos, Laura sanoi ja heitti hänen takkinsa häntä kohti. — Aloitetaan sinusta.
Sari kalpeni.
— Laura, tuo on törkeää!
— Ei, Laura vastasi tyynesti. — Tämä on järjestystä. Jokaisella on oma kotinsa. Teidän kotinne ei ole täällä.
Vieraat jähmettyivät. He vilkaisivat toisiaan, sitten kakkuja, kukkia ja käsilaukkujaan, ja alkoivat kiireesti kerätä tavaroitaan. Viiden minuutin kuluttua ovi sulkeutui viimeisenkin lähtijän perässä.
Mikael jäi seisomaan eteiseen, kasvot kalpeina ja katse hämmentyneenä.
— Sinä olet seonnut, hän kuiskasi.
— En, Mikael. Minä vain otin oman kotini takaisin.
Laura haki matkalaukun, avasi sen ja asetti sen miehen jalkojen juureen.
— Pakkaa. Tänään.
Ja ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan ilma asunnossa tuntui kevyeltä.
Mikael seisoi keskellä huonetta ja katseli ympärilleen kuin olisi toivonut kaiken olevan vain huono uni, josta voisi vielä herätä. Mutta matkalaukku oli jo auki, ja tavarat — ne samat esineet, jotka olivat vuosien ajan lojuneet kaapeissa ja kantaneet mukanaan vanhan elämän tunkkaista hajua — siirtyivät sinne yksi kerrallaan. Laura pakkasi rauhallisesti. Hän ei huutanut, ei syyttänyt, ei selittänyt. Hänen ilmeensä oli samanlainen kuin ihmisellä, joka heittää pois vanhentuneen jogurtin: epämiellyttävää, mutta välttämätöntä.
Tunnin kuluttua kaikki oli ohi. Matkalaukku katosi omistajansa mukana, ovi painui kiinni, ja asuntoon laskeutui hiljaisuus, joka tuntui ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kokonaan hänen omaltaan.