— Anoppini alkoi yhtäkkiä vaatia oikeuksia perintönä saamaani taloon. Mieheni asettui hänen puolelleen. Hänen merkkipäivänään näytin heille ovea
Ilta oli juuri sellainen, jolloin taivas roikkuu matalalla kuin märkä huopa, ja jopa kissa — tuo lakkaamatta tassuillaan huriseva pieni moottori — päättää äkkiä, ettei elämä ehkä olekaan kovin riemukas asia. Se kaivautuu viltin alle ja tekeytyy koristeeksi sohvatyynyjen joukkoon.
Laura käveli töistä kotiin sillä tunteella kuin olisi palaamassa uuteen työvuoroon. Kotona häntä eivät odottaisi hiljaisuus ja kuppi teetä, vaan hameeseen pukeutunut ikuinen loukkaantuneisuus, joka kutsui itseään anopiksi, sekä aviomies, jonka tyytymättömyys näytti jo aikoja sitten merkityn virallisesti hänen henkilötietoihinsa — sukunimen ja osoitteen väliin.
Puhelin soi täsmälleen kuin aikataulun mukaan, juuri siinä mutkassa, josta käännyttiin talolle päin.
Laura vilkaisi näyttöä ja huokaisi.
— No tietenkin… Sari. Pahantuulen oma herätyskello.
— Laura, hyvää iltaa, täällä minä, kuului anopin ääni. Se oli hiukan karhea ja väsähtänyt, aivan kuin hän olisi paahtanut siemeniä nuotiolla puoli päivää. — Muistathan sinä, että huomenna on syntymäpäiväni?
— Muistan kyllä, Laura vastasi tasaisella äänellä. — Onnittelut jo etukäteen.
— Hienoa. Mikaelin kanssa ajattelimme, että teillä olisi mukavinta ottaa vieraat vastaan. Siellä on tilaa, ja koti on niin viihtyisä…
Laura pysähtyi keskelle jalkakäytävää. Lumi rusahti saappaiden alla, ikään kuin sekin olisi halunnut esittää äänettömän vastalauseen.
— Eikö se haittaa, että olen huomenna töissä iltakahdeksaan asti?
— Voi hyvänen aika, sinähän olet emäntä! Kyllä sinä saat kaiken nopeasti valmiiksi. Vieraslista on jo tehty.
Laura oli vähällä sanoa: ”Ja ostoslista on varmaan myös valmiina teillä.” Hän kuitenkin nielaisi sanat alas. Sen sijaan hän sanoi viileästi:
— Sari, minun luonani ei järjestetä huomenna juhlia. Pitäkää ne omassa kodissanne.
Puhelimen toiseen päähän laskeutui raskas, hyytynyt hiljaisuus. Sellainen hiljaisuus, jonka jälkeen ihminen ei suinkaan myönny, vaan alkaa vain valita sanojaan tarkemmin, jotta ne osuisivat kipeämmin.
— Laura, sinä olet muuttunut. Naisen pitäisi iloita, kun koko suku istuu saman pöydän ääreen. Sinä puhut aina vain työstäsi ja siitä yrityksestäsi…
— Kun minun yritykseni alkaa ruokkia teitä, harkitsen asiaa uudelleen, Laura vastasi ja katkaisi puhelun.
Lumi tarttui hänen hiuksiinsa, ja mieliala vajosi yhtä nopeasti kuin pankkitilin saldo sähkölaskun jälkeen.
Kotona Mikael oli jo vastassa. Hän näytti tuomarilta, joka oli kirjoittanut tuomion valmiiksi ennen istunnon alkua.
— Äiti sanoi, että puhuit hänelle töykeästi, hän aloitti, eikä antanut Lauran edes riisua saappaitaan.
— En puhunut. Sanoin vain ei. Ne eivät ole sama asia.
— Mutta hänellä on merkkipäivä! Olisit voinut joustaa vähän.
— Asunto taas on minun, Laura sanoi rauhallisesti.
Mikael tuhahti kuin kiehumaan unohtunut vedenkeitin.
— Taasko tuo alkaa…
— Se alkoi silloin, kun te päätitte, että minun kotini on jonkinlainen itsepalveluravintola.
Mikael astui askeleen lähemmäs ja tukki hänen tiensä.
— Miksi sinun pitää tehdä kaikesta niin vaikeaa? Helpompaa olisi vain suostua.
— Tietysti se olisi helpompaa, Laura vastasi hiljaa. — Varsinkin niille, joiden ei tarvitse itse valmistella mitään.