puhelin kädessään, teeskennellen selaavansa uutisia. Todellisuudessa hän vain piiloutui näytön taakse, koska ei kestänyt omaa levottomuuttaan. Hän oli varautunut kahteen mahdollisuuteen: joko Anna nielisi tappionsa ja ymmärtäisi, ettei hänen kapinastaan ollut mitään hyötyä, tai sitten hän alkaisi pakata tavaroitaan ja päättäisi koko näytelmän paiskaamalla oven perässään kiinni. Kumpikin vaihtoehto sopi Mikaelille. Hän oli ehtinyt valmistautua molempiin.
Siihen, mitä seuraavaksi tapahtui, hän ei kuitenkaan ollut valmis.
Anna ilmestyi makuuhuoneesta. Hän oli jo pukeutunut: siistit farkut, pehmeä kashmirneule, hiukset huolellisesti kiinni. Hänen käsissään ei ollut takkia, ei käsilaukkua, ei mitään pientä nyyttiä. Sen sijaan hänen perässään liukui kaksi matkalaukkua. Kaksi suurta, tarkasti pakattua pyörällistä laukkua, joiden renkaat rahisivat vaimeasti laminaattilattiaa vasten.
— No mutta, joku taisi sittenkin päättää muuttaa pois, Sofia tokaisi ivallisesti ja kohotti kahvikuppinsa huulilleen. — Eikö isukki saanutkaan puhuttua sinua ympäri?
Mikael nosti katseensa puhelimesta. Hänen kasvoilleen levisi outo sekoitus helpotusta ja syyllisyyttä. Siinä se nyt oli. Hetki, jota hän oli odottanut. Kohta tulisi viimeinen kohtaus, viimeiset syytökset, ehkä kyyneleetkin, ja sitten kaikki asettuisi omille paikoilleen. Hän oli valmistautunut kuulemaan moitteet.
Anna pysäytti laukut eteisen tuntumaan, aivan ulko-oven viereen. Hän katsoi heitä rauhallisesti, arvioiden, melkein kuin näkisi molemmat ensimmäistä kertaa.
— Nämä eivät ole minun tavaroitani, hän sanoi hiljaa. Hänen äänensä oli tasainen, eikä siinä ollut pienintäkään teatraalista sävyä. — Ne ovat sinun, Mikael.
Mikael räpäytti silmiään. Puhelin laskeutui hitaasti pöydälle. Sofian huulilta katosi virnistys. He tuijottivat ensin matkalaukkuja, sitten Annaa, eivätkä kumpikaan näyttäneet osaavan yhdistää hänen sanojaan siihen, mitä heidän edessään todella tapahtui.
— Anteeksi mitä? Mikael sai lopulta kysytyksi. Hän oli varma, että oli kuullut väärin.
— Annoin sinulle viikon aikaa päättää, Anna jatkoi samalla tyynellä, lähes tunteettomalla äänellä. — Eilen illallisella sinä päätit. Valitsit siskosi. Se on sinun oikeutesi. Sinun mielestäsi hänestä pitää huolehtia, hänen tilanteensa pitää ymmärtää. En aio enää väitellä siitä. Pidä siis hänestä huolta.
Hän vaikeni hetkeksi, kuin antaakseen sanojen laskeutua raskaaseen, uneliaaseen sunnuntaiaamuun.
— Mutta tästä eteenpäin te teette sen yhdessä. Ja jossain muualla. Minä en voi heittää Sofiaa ulos, minulla ei ole siihen oikeutta, hän on sinun sukulaisesi. Mutta sinä olet minun mieheni. Ja jos et pysty elämään ilman siskoasi, sitten te elätte yhdessä.
Anna astui ovelle ja painoi kahvan alas. Rapusta tulvahti asuntoon viileää ilmaa.
— Sinäkö… sinä ajat minut ulos? Mikael sai puristettua sanat suustaan. Hänen äänessään ei ollut vihaa, vain hämmentynyttä epäuskoa. Hän ei vieläkään kyennyt käsittämään tilannetta. Hänhän oli tämän kodin mies. Se, jonka kuului tehdä päätökset.
— En ole unohtanut mitään, Anna vastasi. — Työpaidat ovat siellä. Läppärisi, laturit, treenivaatteet. Kaikki, mitä tarvitset alkuun. Minun vanhempani maksoivat tämän asunnon käsirahaan enemmän kuin sinä tienasit koko avioliittomme ensimmäisten kolmen vuoden aikana. Siksi minä jään tänne.
Hän katsoi Mikaelia suoraan silmiin. Katseessa ei ollut raivoa, ei loukkaantunutta kipua, ei edes kostoa. Siinä oli vain kylmä, lopullinen toteamus.
— Sinä päätit, ketä haluat elättää. Nyt voit aloittaa.
Sofia seisoi paikalleen jähmettyneenä kahvikuppi kädessään. Maailma, jossa hän oli ollut prinsessa ja jossa isoveli suojeli häntä kaikelta, sortui yhdessä silmänräpäyksessä. Hän vilkaisi vuoroin veljeään, vuoroin matkalaukkuja ja sitten taas Annaa. Hänen kasvoilleen nousi aito, peittelemätön kauhu. Hän ei ollutkaan saanut asuntoa. Hän oli saanut vain kodittoman veljen, joka tästä lähtien todennäköisesti asuisi siellä missä hänkin.
— Sofia, auta veljeäsi, Anna sanoi hiljaa.
Hän ei työntänyt heitä ulos. Ei korottanut ääntään, ei syöksynyt riitaan, ei järjestänyt kohtausta. Hän seisoi vain avoimen oven vieressä ja piteli sitä auki samalla viileällä kohteliaisuudella kuin vahtimestari, joka saattaa vieraat ulos tilaisuudesta. Juuri se etäinen asiallisuus oli pelottavampaa kuin mikään raivonpurkaus olisi voinut olla.
Anna ei enää taistellut heitä vastaan. Hän ei yrittänyt vakuuttaa, selittää eikä pyytää. Hän oli yksinkertaisesti pyyhkinyt heidät pois elämästään — kuin tylsän kirjan, joka oli luettu loppuun eikä ansainnut enää paikkaa yöpöydällä.