että hemmottelisin meitä tänään vähän, hän jatkoi ja nosteli ostokset teennäisen reippaasti keittiön pöydälle. — Tehdään kunnollinen perheillallinen. Istutaan alas, syödään rauhassa ja puhutaan asiat selviksi.
Anna kohotti katseensa kirjan yläreunan takaa, mutta ei sanonut mitään. Hän käsitti tilanteen heti. Kyse ei ollut sovinnonteosta, ei ainakaan aidosta sellaisesta. Tämä oli valmisteltu istunto, eräänlainen pehmeäksi naamioitu kuulustelu, jossa hänet asetettaisiin syytetyn paikalle ja jossa hyvä ruoka toimisi vain keinona murentaa hänen vastarintansa ennen tuomion julistamista.
Sofia sen sijaan virkistyi silmin nähden. Hän huomasi tilaisuutensa. Hän näki pöydän, valot ja yleisön — kaiken, mitä omaa esitystä varten tarvittiin.
— Voi, Mikael-kulta, miten herttaista sinulta! Siitä onkin ikuisuus, kun olemme viimeksi istuneet näin yhdessä, hän liverteli ja heitti Annalle nopean, voitonriemuisen silmäyksen.
Illallinen kului tukahduttavassa ilmapiirissä. Hiljaisuus painoi huonetta kuin paksu peitto. Mikael yritti parhaansa: hän kaatoi viiniä laseihin, leikkasi pihviä annospaloiksi, kyseli sitä ja tätä ja yritti ujuttaa väliin kevyitä vitsejä. Ne eivät kuitenkaan tarttuneet mihinkään. Jokainen kömpelö sutkaus putosi pöydän keskelle ja hajosi siihen, kahden naisen kivikovien kasvojen väliin.
Lopulta Mikael ei enää kestänyt jännitettä. Hän rykäisi, laski haarukkansa ja päätti astua suoraan siihen ansaan, jonka kaikki olivat nähneet jo kaukaa.
— Tytöt, miksi me teemme tästä tällaista? hän aloitti varovaisesti. — Mehän olemme perhettä. Jonkinlainen ratkaisu meidän on löydettävä. Anna, Sofia… eikö olisi mahdollista päästä johonkin kompromissiin?
Sofia pudotti haarukkansa lautaselle välittömästi. Hänen kasvoilleen nousi kärsivä, lähes traaginen ilme. Nyt oli hänen vuoronsa.
— Minä en edes ymmärrä, mistä tässä pitäisi neuvotella, Mikael! hän puuskahti. — Sanoin sinulle jo alusta asti, että minä olen hänelle tiellä. Olen kuin piikki hänen lihassaan! Hän haluaa vain, että sinulla ei olisi ketään muuta kuin hän. Ei ketään! Minä olen sinun omaa vertasi, sinun sisaresi, ja hän… hän vain yrittää heittää minut ulos tästä kodista!
Hän puhui kovalla äänellä ja liioitellun dramaattisesti, aivan kuin olisi seissyt näyttämöllä. Yleisöä oli vain yksi: hänen veljensä. Anna ei edes kääntänyt päätään Sofiaan päin. Hän pyyhkäisi suunsa hitaasti lautasliinalla, laski sen pöydälle ja katsoi sitten miestään. Hänen äänensä oli matala, mutta keittiön kuolleessa hiljaisuudessa se kuulosti voimakkaammalta kuin huuto.
— Mikael, minä en aio keskustella tästä hänen kanssaan. Tämä asia on sinun ja minun välisemme. Sinä pyysit minua odottamaan. Pyysit antamaan hänelle aikaa. Puoli vuotta on nyt kulunut. Näiden kuuden kuukauden aikana hän on käynyt neljässä työhaastattelussa ja myöhästynyt kahdesta. Hän ei ole siivonnut kertaakaan muuta kuin oman huoneensa, jos sitäkään kunnolla. Hän ei ole tuonut tähän kotiin edes yhtä leipäpussia. Viime kuussa sinun luottokortiltasi, jonka annoit hänelle niin sanottuja pieniä menoja varten, kului sataviisikymmentä euroa takseihin ja kahviloihin. En edes aloita siitä rikkinäisestä hiustenkuivaajasta enkä kylpyhuoneen matosta, jonka hän kasteli hajuvesiin. Nämä eivät ole mielipiteitä. Nämä ovat tosiasioita. Kaikki muu on pelkkää puhetta.
Jokainen lause iskeytyi kuin naula arkkuun, johon Mikaelin hatarat sovinnonkuvitelmat suljettiin yksi kerrallaan. Anna ei korottanut ääntään. Hän ei syyttänyt eikä solvannut. Hän vain luetteli tapahtuneet asiat, paljaina ja täsmällisinä. Juuri se teki niistä Mikaelille pelottavampia kuin mikään hysteerinen kohtaus olisi voinut tehdä.
Mikael vilkaisi sisartaan. Sofian kasvot olivat vääntyneet loukatun ihmisen irvistykseen. Sitten hän katsoi vaimoaan. Annan ilme oli tyyni, läpitunkematon ja armottoman selkeä. Mikael ymmärsi olevansa nurkassa.
Ja siinä nurkassa hän teki valintansa. Ei rohkean ihmisen valintaa, vaan heikon. Sellaisen ihmisen, joka valitsee aina sen tien, jolla hetkellinen paine tuntuu vähäisimmältä. Oli helpompaa taipua Sofian näytelmän edessä kuin katsoa Annan esittämiä tosiasioita silmiin.
— Miksi sinun täytyy olla noin… noin kova? hän sai lopulta puristetuksi ulos, äänessään moite, jota hän ei edes yrittänyt peittää. — Etkö sinä olisi voinut kohdella häntä vähän inhimillisemmin? Auttaa häntä, yrittää ymmärtää? Näethän sinä, miten vaikeaa hänellä on. Miksi sinä et suostu joustamaan missään? Sinä olet tehnyt meidän kodistamme taistelukentän.
Se oli juuri se lause, jonka Anna tarvitsi kuullakseen. Mikael ei ollut ainoastaan asettunut sisarensa suojaksi. Hän oli siirtänyt vastuun Annan harteille. Sillä hetkellä Anna tajusi, että koko hänen antamansa viikko oli ollut turha. Päätös oli käytännössä tehty jo ennen kuin hän oli lausunut ehtonsa ääneen.
Sunnuntaiaamu saapui petollisen rauhallisena. Se oli seitsemäs päivä, viimeinen. Sofia, joka oli täysin vakuuttunut omasta lopullisesta voitostaan, viipyi kylpyhuoneessa ärsyttävän pitkään. Kun hän lopulta ilmestyi keittiöön, hän hyräili itsekseen ja mutisi jonkin klubikappaleen rytmiä kuin mikään ei olisi voinut koskettaa häntä. Hän liikkui asunnossa kuin ihminen, joka oli juuri saanut valtakirjan ja ottanut talon virallisesti haltuunsa. Mikael istui keittiönpöydän ääressä.