Sofia ilmestyi keittiön ovelle vasta noin tuntia myöhemmin. Hän haukotteli leveästi, venytteli huolettomana ja kulki lyhyissä silkkisissä shortseissa ja topissa kuin olisi ollut omassa hotellihuoneessaan. Vanha tapa ohjasi hänet suoraan kahvikoneen luo, mutta laite seisoi tiskillä puhtaana, tyhjänä ja käyttövalmiuden sijaan mykkänä.
— Ai, onko kahvi loppu? hän heitti ilmaan kepeästi, selvästi odottaen, että Anna rientäisi heti ratkaisemaan tämän pienen ”katastrofin”.
Anna huuhteli parhaillaan omaa kuppiaan. Hän ei edes kääntänyt päätään.
— En tiedä. Minä join omani jo, hän vastasi samalla äänellä, jolla olisi vastattu kadulla tuntemattomalle ihmiselle.
Sofia jähmettyi hetkeksi. Sitten hän puuskahti, avasi jääkaapin ja paiskasi sen oven kiinni niin näyttävästi, ettei kukaan olisi voinut olla huomaamatta elettä. Hän nappasi jogurtin, söi sen seisten suoraan purkista lusikalla ja jätti lopuksi sekä tyhjän purkin että lusikan työtasolle. Se oli sodan ensimmäinen laukaus. Anna ei reagoinut siihen millään tavalla. Hän pesi omat astiansa, pyyhki altaan reunan ja meni sitten huoneeseen valmistautumaan työpäivään. Jogurttipurkki jäi paikoilleen, tahmeaksi pieneksi muistomerkiksi toisen ihmisen huonotapaisuudesta.
Sellaisiksi päivät muuttuivat. Asunto jakautui kahteen vyöhykkeeseen, vaikka rajaviivaa ei voinut nähdä. Sen tunsi silti joka askeleella. Anna laittoi illallista kahdelle. Hän osti ruokaa kahden ihmisen tarpeisiin. Pesukoneeseen päätyivät vain hänen ja Mikaelin vaatteet. Sofian likapyykkikasa kasvoi korissa päivä päivältä, mutta Anna kulki sen ohi kuin se ei kuuluisi hänen maailmaansa. Olohuoneen hän siivosi huolellisesti, mutta jätti tahallaan koskematta sohvan nurkkaan, johon Sofia keräsi mukinsa ja suklaakääreensä. Kylpyhuoneesta tuli heidän hiljaisen taistelunsa pääareena. Anna kiillotti peilin ja pesualtaan, mutta antoi Sofian jäljiltä lojuvien tuubien, korkkien ja irtohiusten olla täsmälleen siellä, minne ne oli jätetty.
Kun Sofia ymmärsi, ettei hänen passiivinen kiukuttelunsa tehonnut, hän vaihtoi taktiikkaa ja siirtyi avoimempaan hyökkäykseen. Hän puhui puhelimessa kovalla äänellä ja valitti ystävilleen, kuinka ”jotkut ihmiset” sekoavat mustasukkaisuudesta ja omasta tyhjästä elämästään. Hän alkoi tuoda kotiin äänekkäitä tuttavia juuri silloin, kun Anna ja Mikael olivat paikalla. Vieraat täyttivät ennen rauhallisen asunnon naurulla, hajuvesillä, kengänkärjillä ja vieraalla levottomuudella. Likaisia astioita hän ei enää vienyt edes tiskialtaaseen. Hän jätti ne suoraan ruokapöydälle, aivan Annan paikan viereen.
Mikael jäi kahden tulen väliin. Hän halusi esiintyä sovittelijana, mutta hänen yrityksensä olivat haparoivia ja heikkoja, eikä niissä ollut todellista päätöstä.
— Anna, etkö voisi keittää keittoa vähän enemmän? Minusta tuntuu ikävältä Sofian puolesta… hän aloitti kolmantena päivänä mielistelevällä äänellä.
— Jos sinusta tuntuu ikävältä, keitä itse. Kattilat ovat siellä missä ennenkin, Anna vastasi viileästi nostamatta katsettaan kirjasta.
Kun Mikael yritti puhua sisarensa kanssa, keskustelu kääntyi välittömästi syyllistämiseksi.
— Mikael-kulta, minä näen kyllä, miten hän minua katsoo! Hän vihaa minua! Olen täällä vain tiellä! Jos sinäkin olet samaa mieltä, pakkaan heti tavarani ja lähden asemalle!
Ja Mikael taipui. Hän alkoi pestä salaa Sofian jälkiä silloin, kun Anna ei ollut näkemässä. Hän tilasi pizzaa kaikille, jotta välttyisi niiltä vaivaannuttavilta kahdenkeskisiltä illallisilta, joissa hiljaisuus painoi enemmän kuin sanat. Hän yritti täyttää tyhjää ilmaa typerillä vitseillä ja työpaikalta tuoduilla tarinoilla, mutta Annan puolelta vastassa oli jäinen muuri ja Sofian puolelta alentuva, röyhkeä puolihymy. Hän ei ratkaissut mitään. Hän vain työnsi väistämätöntä eteenpäin ja teki kodin ilmapiiristä päivä päivältä myrkyllisemmän ja raskaamman hengittää. Annan käynnistämä lähtölaskenta tikitti taustalla, ja jokaisena päivänä sen ääni tuntui kovenevan.
Kuudentena päivänä, lauantai-iltana, Mikael teki viimeisen epätoivoisen sovintoyrityksensä. Hän palasi kotiin kalliista ruokakaupasta kaksi painavaa kassia käsissään. Niissä oli marmoroitua pihvilihaa, parsaa ja pullo viiniä — juuri sellaisia asioita, joita he olivat ennen ostaneet vain yhteisiä, lämpimiä ja erityisiä iltoja varten. Se oli hänen valkoinen lippunsa, kömpelö rauhantarjouksensa.
Hän löysi molemmat naiset olohuoneesta. Anna istui nojatuolissa kirjan taakse linnoittautuneena, kuin sivut olisivat olleet suojamuuri. Sofia puolestaan lakkasi kynsiään sohvalla, ja pistävä kynsilakan haju leijui raskaana koko huoneessa.
Mikael nosti kassit esiin ja pakotti kasvoilleen iloisen ilmeen.
— No, minä tässä ajattelin, hän aloitti liian reippaalla äänellä.