— Suostuin siihen, että sisaresi asuu meillä opintojensa ajan, mutta ne opinnot päättyivät jo puoli vuotta sitten. Nyt olisi korkea aika hänen pakata tavaransa ja lähteä. Minä en enää tarvitse tähän kotiin yhtään laiskaa siipeilijää.
Annan ääni pysyi tasaisena, melkein kylmän rauhallisena. Silti tapa, jolla hän laski oman lautasensa tiskialtaaseen suoraan Sofian rasvaisen ja kastiketahrojen peittämän astian viereen, kertoi enemmän kuin mikään huuto olisi kertonut. Posliinin terävä kalahdus metallia vasten sai Mikaelin hätkähtämään. Hän nosti hitaasti katseensa illallisestaan. Useamman päivän ajan hän oli teeskennellyt, ettei huomannut heidän välilleen kerääntynyttä jännitettä, mutta tuo ääni tunkeutui hänen mukavan välinpitämättömyytensä läpi.
— Mikä nyt taas on vialla? hän kysyi vaivalloisesti, kuin olisi joutunut irrottautumaan vastentahtoisesti mehevästä pihvistään. Hänen äänestään ei kuulunut myötätuntoa eikä todellista kiinnostusta, ainoastaan väsynyttä ärtymystä, aivan kuin häntä olisi jälleen häiritty jollakin mitättömällä asialla.
— Mikä on vialla? Anna kääntyi häneen päin, nojasi lantiollaan keittiötasoon ja risti käsivartensa. Hänen katseensa oli kova ja läpitunkeva. — Sinun mielestäsi kaikki on siis kunnossa, Mikael? Diplominsa saanut sisaresi söi, jätti sotkunsa jälkeensä kuin olisi ravintolassa ja juoksi sen jälkeen klubille.
— Minä kannoin juuri kylpyhuoneesta kasan märkiä pyyhkeitä ja kuivasin lattialta lätäkön, johon hän oli onnistunut sotkemaan meikkivoiteensa. Ja nyt minun pitäisi vielä tiskata hänen jälkensäkin, koska aamulla hänen korkeutensa ei tietenkään halua juoda kahvia likaisen tiskialtaan vieressä. Onko tämä sinusta normaalia?
Mikael nielaisi suupalansa, laski haarukan kädestään ja huokaisi syvään, marttyyrimäisen raskaasti. Keskustelu oli hänelle epämiellyttävä. Hän olisi halunnut vain rauhaa, hiljaisuutta ja pienen hetken kotona työpäivän jälkeen. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta ryhtyä tuomariksi kahden naisen väliseen kiistaan.
— Älä aloita taas, Anna. Hän yrittää kyllä. Hän etsii töitä. Hän etsii itseään. Hänellä on vaikea vaihe, ja aikuiselämään sopeutuminen vie aikaa.
Sanat olivat niin ennalta arvattavia ja niin moneen kertaan kuultuja, etteivät ne enää edes satuttaneet Annaa. Hän vain naurahti lyhyesti, ilman rahtuakaan iloa. Se oli sellaisen ihmisen nauru, joka oli kuunnellut samaa levyä liian monta kertaa ja tunsi ulkoa jokaisen naarmunkin.
— Minulla on vaikeaa, Mikael. Minulle on vaikeaa tulla joka päivä kotiin ja nähdä, että asunto muistuttaa halvan hostellin ja kauneushoitolan risteytystä. Minä siivoan, laitan ruokaa ja pesen pyykit kolmen ihmisen puolesta, samalla kun sinun sisaresi “etsii itseään” klubeilla ja ostoskeskuksissa. Hän ei etsi töitä. Hän ei edes vaivaudu esittämään, että etsisi. Hän elää meidän kustannuksellamme ja käyttää hyväkseen sitä, ettet sinä osaa sanoa hänelle vastaan.
— Nyt sinä liioittelet! Mikael korotti ääntään ja puristi huulensa loukkaantuneesti yhteen. — Hän on minun siskoni. En minä voi vain heittää häntä kadulle.
— Minä voin, Anna vastasi heti. Hänen rauhallisuutensa oli pelottavaa. Hän ei huutanut eikä saanut raivokohtausta, vaan kuulosti ihmiseltä, joka oli jo tehnyt päätöksensä. — Hänellä on viikko aikaa. Seitsemän päivää etsiä itselleen uusi paikka, jossa voi jatkaa tuota “etsimistään”. Asunto, huone, ystävän sohva, aivan sama. Jos hän on vielä viikon päästä täällä, minä lähden. Olen jo käynyt katsomassa yhtä paikkaa. Sen jälkeen saat päättää, kumpaa teistä aiot elättää jatkossa: häntä vai minua.
Ultimaatumin jälkeinen aamu ei alkanut riidalla, vaan hiljaisuudella. Se oli paksua, tahmeaa hiljaisuutta, joka täytti koko asunnon ja teki ilmasta raskaan. Anna nousi seitsemältä kuten aina. Hän keitti kahvia kahden kupillisen verran, paahtoi kaksi leipää ja nosti pöytään lautasellisen munakasta — yhdelle ihmiselle. Kun Mikael astui keittiöön ryppyisenä ja synkkänä, hänen annoksensa odotti jo valmiina. Hän istui alas sanomatta mitään ja vältteli vaimonsa katsetta.
Mikael oli toivonut, että yö olisi laimentanut Annan suuttumuksen ja että edellisilta olisi osoittautunut vain tunteenpurkaukseksi. Mutta pöydän moitteeton järjestys, tarkasti kahdelle ihmiselle katettuna, vei häneltä viimeisenkin toivon. Sofiaa varten siinä pöydässä ei ollut enää paikkaa.