Puhelin oli hänen kädessään, ja hän esitti selaavansa uutisia, vaikka todellisuudessa hän vain piiloutui näytön taakse omalta kiusaantuneisuudeltaan. Mikael oli varautunut kahteen vaihtoehtoon: joko Laura nielisi tappionsa ja ymmärtäisi vastarintansa turhaksi, tai hän alkaisi pakata tavaroitaan ja päättäisi kaiken näyttävään ovenpaiskaukseen. Kumpaankin hän uskoi olevansa valmis.
Siihen, mitä seuraavaksi tapahtui, hän ei kuitenkaan ollut valmistautunut lainkaan.
Laura tuli makuuhuoneesta. Hän oli jo pukeutunut: siistit farkut, pehmeä kashmirneule ja hiukset huolellisesti kiinni koottuina. Hänen kasvoillaan ei näkynyt kiirettä eikä murtumista. Käsissään hän ei kantanut mitään. Sen sijaan hänen perässään kulki kaksi matkalaukkua. Suurta, tarkasti pakattua pyörällistä laukkua, jotka liukuivat laminaattilattialla hiljaisesti suhisten.
— No mutta, joku taisi sittenkin päättää lähteä, Sofia venytti ivallisesti suupieltään ja kohotti kahvikupin huulilleen. — Eikö isi saanutkaan puhuttua sinua ympäri?
Mikael nosti katseensa puhelimesta. Hänen ilmeeseensä sekoittui outo helpotuksen ja syyllisyyden yhdistelmä. Siinä se nyt oli, ratkaiseva hetki. Kohta tulisi viimeinen kohtaus, muutama syytös, ehkä kyyneleitä, ja sen jälkeen kaikki asettuisi paikoilleen. Hän oli valmistautunut kuulemaan moitteet.
Laura pysäytti laukut eteisen eteen. Hän katsoi ensin Mikaelia, sitten Sofiaa, tyynesti ja arvioiden, aivan kuin näkisi heidät ensimmäistä kertaa elämässään.
— Nämä eivät ole minun tavaroitani, hän sanoi hiljaa.
Hänen äänensä oli täysin tasainen. Siinä ei ollut draamaa, ei vapinaa eikä yritystä satuttaa.
— Ne ovat sinun, Mikael.
Mikael räpäytti silmiään. Hän laski puhelimen hitaasti pöydälle. Sofian kasvoilta katosi hymy. Molemmat tuijottivat ensin matkalaukkuja ja sitten Lauraa, kykenemättä sovittamaan kuulemaansa siihen todellisuuteen, jossa he luulivat yhä seisovansa.
— Mitä? Mikael sai lopulta sanotuksi. Hän näytti siltä kuin olisi ollut varma kuulleensa väärin.
— Annoin sinulle viikon aikaa tehdä päätöksen, Laura jatkoi samalla rauhallisella, lähes tunteettomalla äänellä. — Sinä teit sen eilen päivällispöydässä. Valitsit siskosi. Se on sinun oikeutesi. Sinusta hänestä pitää huolehtia, hänen tilanteensa pitää ymmärtää ja häntä pitää tukea. En aio enää väitellä siitä. Pidä siis hänestä huolta.
Hän vaikeni hetkeksi. Sanat jäivät leijumaan uniseen sunnuntaiaamuun, joka tuntui yhtäkkiä sakealta ja ahtaalta.
— Mutta tästä eteenpäin teette sen yhdessä. Ja jossain muualla. Minä en voi heittää Sofiaa ulos omasta tahdostani, minulla ei ole siihen asemaa. Hän on sinun sukulaisesi. Mutta sinä olet minun mieheni. Ja jos et pysty elämään ilman siskoasi, niin silloin te saatte elää yhdessä.
Laura astui ovelle ja avasi sen. Porraskäytävän viileä ilma valui asuntoon kuin ulkopuolinen todellisuus, jota kukaan heistä ei ollut kutsunut sisään.
— Sinä… sinäkö ajat minut ulos? Mikael puristi sanat suustaan viimein.
Hänen äänessään ei ollut raivoa. Vain hämmentynyttä epäuskoa. Hän ei vieläkään pystynyt käsittämään tapahtunutta. Hänhän oli ollut tämän kodin mies. Se, joka teki päätökset. Se, jonka tahtoon muiden kuului sopeutua.
— En ole jättänyt mitään olennaista pois, Laura sanoi. — Siellä ovat työpaitasi, kannettavasi, laturit, treenivaatteet ja kaikki, mitä tarvitset alkuun. Vanhempani laittoivat tämän asunnon käsirahaan enemmän rahaa kuin sinä ehdit kolmen avioliittovuotemme aikana tuoda tähän talouteen. Siksi minä jään.
Hän katsoi Mikaelia suoraan silmiin. Katseessa ei ollut vihaa, ei loukattua ylpeyttä eikä särkyneen ihmisen epätoivoa. Siinä oli vain kylmä, lopullinen toteamus.
— Sinä päätit, ketä haluat elättää. Nyt voit aloittaa.
Sofia seisoi paikoillaan kahvikuppi kädessään. Hänen maailmansa, jossa hän oli ollut prinsessa ja isoveli hänen uskollinen suojelijansa, romahti yhdessä ainoassa hetkessä. Hän katsoi vuoroin veljeään, vuoroin matkalaukkuja ja sitten taas Lauraa. Hänen kasvoilleen nousi aito, peittelemätön kauhu.
Hän ei saanutkaan asuntoa. Hän ei saanut valtaa, tilaa eikä voittoa. Hän sai vain kodittomaksi muuttuneen veljen, joka ilmeisesti asuisi tästä lähtien siellä, missä hänkin.
— Sofia, auta veljeäsi, Laura sanoi matalalla äänellä.
Hän ei töninyt heitä, ei korottanut ääntään eikä järjestänyt kohtausta. Hän seisoi vain avatun oven vieressä ja piti sitä auki samalla hillityllä kohteliaisuudella kuin vahtimestari, joka saattaa poistuvat vieraat ulos.
Juuri se teki tilanteesta pelottavamman kuin mikään raivonpurkaus olisi voinut tehdä. Laura oli yksinkertaisesti pyyhkinyt heidät elämästään pois, yhtä eleettömästi kuin tylsän, loppuun luetun kirjan asetetaan takaisin hyllyyn.