— Hemmotellaan itseämme vähän, hän ilmoitti liian kirkkaalla äänellä ja alkoi purkaa ostoskasseja keittiönpöydälle. — Syödään kunnolla, ihan perheen kesken. Istutaan alas ja jutellaan rauhassa.
Laura kohotti katseensa kirjan yläreunan yli sanomatta sanaakaan. Hän käsitti kaiken heti. Kyse ei ollut sovinnosta. Tämä oli valmisteltu kuuleminen, jossa hänelle oli jo varattu syytetyn paikka, ja ennen tuomion julistamista hänet yritettäisiin pehmittää pihvillä ja viinillä. Sofia sen sijaan piristyi silmin nähden. Hänelle tämä oli tilaisuus. Näyttämö.
— Voi, Mikael-kulta, miten suloinen sinä olet! Siitä onkin ikuisuus, kun olemme viimeksi istuneet näin yhdessä, hän liverteli ja vilkaisi Lauraa nopeasti, voitonriemuisesti.
Illallinen eteni tunkkaisessa, raskaassa hiljaisuudessa. Mikael hääräsi pöydän ympärillä, kaatoi viiniä laseihin, leikkasi pihvejä ja yritti keventää tunnelmaa kömpelöillä vitseillä. Ne putosivat ilmaan kuin kivet kaivoon ja murskautuivat kahden naisen jäykkiin, sulkeutuneisiin kasvoihin. Lopulta hän ei enää kestänyt painostavaa ilmapiiriä, yskäisi kuivasti ja avasi suunsa.
— Tytöt, miksi me käyttäydymme näin? Mehän olemme perhettä. Jokin ratkaisu tähän on löydettävä. Laura, Sofia… yritetään nyt keksiä jonkinlainen kompromissi.
Sofia laski haarukkansa välittömästi. Hänen kasvoilleen ilmestyi traaginen ilme, kuin hän olisi odottanut juuri tätä repliikkiä. Tämä oli hänen kohtauksensa.
— Minä en edes ymmärrä, mistä tässä pitäisi neuvotella, Mikael! Sanoinhan minä sinulle heti, että olen hänelle tiellä. Olen piikki hänen lihassaan! Hän tahtoo vain, että sinä kuulut kokonaan hänelle, ettei sinulla olisi ketään muuta kuin hän! Minä olen sinun oma sisaresi, samaa verta, ja hän taas… hän haluaa heittää minut ulos kuin jonkin tunkeilijan!
Hän puhui kovaa, teatraalisesti, ja osoitti esityksensä ainoalle yleisölleen, veljelleen. Laura ei edes kääntänyt katsettaan häneen. Hän pyyhkäisi huulensa hitaasti lautasliinaan ja katsoi sitten miestään. Hänen äänensä oli matala, melkein hiljainen, mutta kuolleessa keittiössä se kantoi terävämmin kuin yksikään huuto.
— Mikael, minä en aio keskustella tästä hänen kanssaan. Tämä keskustelu käydään sinun ja minun välillä. Sinä pyysit minua odottamaan. Pyysit antamaan hänelle aikaa. Puoli vuotta on kulunut. Näiden kuuden kuukauden aikana hän on käynyt neljässä työhaastattelussa, ja kahteen niistä hän myöhästyi. Hän ei ole kertaakaan siivonnut mitään muuta kuin oman huoneensa, jos sitäkään voi siivoamiseksi kutsua. Hän ei ole tuonut kotiin edes leipää omilla rahoillaan. Viime kuussa luottokortiltasi, jonka annoit hänelle “pieniä menoja” varten, meni noin sataviisikymmentä euroa takseihin ja kahviloihin. En edes ala puhua rikotusta hiustenkuivaajasta tai kylpyhuoneen matosta, joka pilattiin hajuvesillä. Nämä ovat tosiasioita. Kaikki muu on pelkkää puhetta.
Jokainen lause iskeytyi kuin naula arkkuun, johon Mikaelin hauras toivo sovusta oli sulkeutumassa. Laura ei haukkunut eikä korottanut ääntään. Hän ei heittänyt syytöksiä ilmaan. Hän vain luetteli tapahtuneen. Juuri se teki siitä Mikaelille pahempaa kuin mikään hysteerinen purkaus olisi ollut. Hän katsoi sisartaan, jonka kasvot olivat vääntyneet loukkaantuneeseen irvistykseen. Sitten hän katsoi vaimoaan, joka istui tyynenä ja läpäisemättömänä. Hän oli nurkassa.
Ja hän valitsi. Niin kuin heikko ihminen valitsee, kun edessä on kaksi vaikeaa tietä. Helpompaa oli taipua sisaren manipulointiin kuin kohdata paljas totuus.
— Mutta miksi sinun täytyy olla noin… noin kova? hän sai puristettua ulos moittivalla äänellä. — Etkö sinä olisi voinut suhtautua häneen edes vähän inhimillisemmin? Auttaa? Yrittää ymmärtää? Näethän sinä, miten vaikeaa hänellä on! Miksi sinä et voi joustaa yhtään? Sinä olet muuttanut meidän kotimme taistelukentäksi!
Siinä se oli. Juuri se lause, jonka Laura tarvitsi kuullakseen. Mikael ei ainoastaan puolustanut sisartaan. Hän syytti Lauraa. Sillä hetkellä Laura ymmärsi, että koko annettu viikko oli ollut turha. Päätös oli jo tehty hänen puolestaan.
Sunnuntaiaamu saapui petollisen rauhallisena. Seitsemäs päivä. Viimeinen päivä. Sofia, joka oli varma täydellisestä ja ehdottomasta voitostaan, lorotti kylpyhuoneessa tavallista pidempään ja ilmestyi sitten keittiöön hyräillen jonkin klubikappaleen säveltä. Hän liikkui kuin ihminen, joka oli vihdoin saanut valtansa virallisesti vahvistetuksi. Mikael istui keittiönpöydän ääressä.