Sofia ilmaantui keittiöön vasta tunnin kuluttua. Hän haukotteli leveästi, venytteli laiskasti ja kulki silkkisissä lyhyissä shortseissaan ja topissaan kuin olisi ollut hotellissa eikä toisen ihmisen kodissa. Tottumuksesta hän suuntasi kahvinkeittimelle, mutta kone seisoi puhtaana ja tyhjänä.
— Ai, eikö kahvia olekaan? hän heitti ilmaan sellaisella äänellä, josta kuuli, että hän odotti Lauran rientävän saman tien korjaamaan tilanteen.
Laura huuhteli parhaillaan omaa kuppiaan. Hän ei edes kääntänyt päätään.
— En tiedä. Minä join omani jo, hän vastasi yhtä etäisesti kuin olisi puhunut kadulla satunnaiselle ohikulkijalle.
Sofia jähmettyi hetkeksi. Sitten hän tuhahti ja paiskasi jääkaapin oven kiinni tarpeettoman äänekkäästi. Hän otti sieltä jogurtin, söi sen seisaaltaan suoraan purkista ja jätti lopuksi sekä tyhjän purkin että lusikan keittiötasolle. Se oli ensimmäinen laukaus alkaneessa sodassa. Laura ei ollut huomaavinaankaan. Hän pesi omat astiansa, pyyhki altaan ja poistui huoneeseensa valmistautumaan työpäivään. Jogurttipurkki jäi paikoilleen tahmeaksi, pieneksi muistomerkiksi jonkun toisen huonotapaisuudesta.
Seuraavat päivät kuluivat samalla tavalla. Asunto jakautui kahtia näkymättömillä, mutta sitäkin selvemmin tuntuvilla rajoilla. Laura valmisti illallista kahdelle. Hän osti ruokaa kahden ihmisen tarpeisiin. Pyykkikoneeseen päätyivät vain hänen ja Mikaelin vaatteet. Sofian kasvava likavaatevuori korissa ei herättänyt hänessä minkäänlaista reaktiota. Olohuoneen hän siivosi, mutta jätti tarkoituksella koskematta siihen sohvan kulmaan, johon Sofia kasasi mukejaan ja suklaapatukoiden kääreitä. Kylpyhuoneesta tuli varsinainen taistelukenttä. Laura kiillotti peilin ja pesualtaan, mutta ohitti tyynesti kaikki ne korkit, tuubit ja hiukset, joita Sofia levitteli jälkeensä.
Kun Sofia ymmärsi, ettei passiivinen ärsyttäminen tehonnut, hän siirtyi avoimempaan hyökkäykseen. Hän puhui puhelimessa korostetun kovalla äänellä ja selitti ystävilleen, kuinka ”jotkut ihmiset” menettivät järkensä mustasukkaisuudesta ja oman elämänsä tyhjyydestä. Hän toi kotiin äänekkäitä kavereitaan juuri silloin, kun Laura ja Mikael olivat paikalla, ja täytti rauhallisen asunnon vieraalla naurulla, hajuilla ja levottomuudella. Likaisia astioita hän ei enää vienyt edes tiskialtaaseen, vaan jätti ne suoraan ruokapöydälle, aivan Lauran paikan viereen.
Mikael jäi kahden tulen väliin. Hän halusi olla sovittelija, mutta hänen yrityksensä olivat kömpelöitä ja voimattomia.
— Laura, etkö voisi keittää vähän enemmän keittoa? Minusta tuntuu niin ikävältä hänen puolestaan… hän aloitti kolmantena päivänä mielistelevällä äänellä.
— Jos sinusta tuntuu ikävältä, keitä itse. Kattilat ovat samassa paikassa kuin ennenkin, Laura vastasi viileästi nostamatta katsettaan kirjasta.
Kun Mikael yritti puhua sisarensa kanssa, keskustelu kääntyi välittömästi manipuloinniksi.
— Mikael, minä näen kyllä, miten hän katsoo minua! Hän vihaa minua! Olen pelkkä este hänen tiellään! Jos sinäkin ajattelet niin, pakkaan heti tavarani ja lähden asemalle!
Ja Mikael taipui. Hän alkoi pestä Sofian jäljiltä astioita salaa silloin, kun Laura ei ollut näkemässä. Hän tilasi pizzaa kaikille, jotta kiusallisilta kahden hengen illallisilta vältyttäisiin. Hän yritti täyttää hiljaisuutta typerillä vitseillä ja työpaikan tapahtumilla, mutta törmäsi vaimonsa puolelta jääkylmään seinään ja sisarensa puolelta ylimieliseen, uhmakkaaseen puolihymyyn. Hän ei ratkaissut mitään. Hän vain siirsi väistämätöntä eteenpäin ja teki kodin ilmapiiristä päivä päivältä myrkyllisemmän ja raskaamman. Lauran käynnistämä lähtölaskenta tikitti taustalla, ja jokaisena päivänä sen ääni tuntui kuuluvan selvemmin.
Kuudentena päivänä, lauantai-iltana, Mikael teki viimeisen epätoivoisen yrityksensä. Hän palasi kotiin kalliista ruokakaupasta kaksi painavaa kassia käsissään. Niissä oli marmoroitunutta pihvilihaa, parsaa ja pullo viiniä — kaikkea sellaista, mitä he olivat ennen ostaneet erityisiä, läheisiä iltojaan varten. Se oli hänen valkoinen lippunsa, kömpelö rauhantarjouksensa. Hän löysi molemmat naiset olohuoneesta: Laura oli linnoittautunut kirjansa taakse, ja Sofia lakkasi kynsiään niin, että pistävä kynsilakan haju leijui koko huoneessa.
— No, minä ajattelin, että tänä iltana voitaisiin tehdä jotakin vähän tavallisuudesta poikkeavaa, Mikael sanoi varovasti.