— Suostuin siihen, että siskosi asuu meillä opintojensa ajan, mutta niistä opinnoista on kulunut jo puoli vuotta. Nyt olisi korkea aika, että hän pakkaisi tavaransa ja lähtisi. Minä en aio enää elättää tuota laiskaa vapaamatkustajaa.
Lauran ääni pysyi tasaisena, melkein kylmän rauhallisena. Silti tapa, jolla hän laski oman lautasensa tiskialtaaseen suoraan Sofian rasvaisen ja kastikkeeseen tahriintuneen astian viereen, kertoi enemmän kuin huutaminen olisi koskaan kertonut. Posliinin terävä kalahdus metallia vasten sai Mikaelin hätkähtämään. Hän nosti katseensa hitaasti lautaseltaan. Usean päivän ajan hän oli teeskennellyt, ettei huomannut heidän välillään kiristyvää ilmapiiriä, mutta tuo ääni rikkoi viimein hänen mukavan välinpitämättömyytensä.
— Mikä nyt taas on hätänä? hän kysyi ja irrottautui vastahakoisesti mehukkaasta pihvistään.
Hänen äänestään puuttui sekä myötätunto että todellinen kiinnostus. Siinä oli vain väsynyttä ärtymystä, aivan kuin joku olisi jälleen kerran keskeyttänyt hänet jonkin täysin mitättömän asian takia.
— Mikä on hätänä? Laura kääntyi häntä kohti, nojasi lantiollaan keittiötasoon ja risti käsivartensa. Hänen katseensa oli kova ja läpitunkeva. — Sinustako tässä on kaikki hyvin, Mikael? Sinun vastavalmistunut siskosi söi, jätti sotkunsa siihen kuin olisi ravintolassa, ja paineli sen jälkeen klubille.
— Minä kannoin äsken kylpyhuoneesta kasan märkiä pyyhkeitä ja kuivasin lattialta lätäkön, johon hän oli levittänyt meikkivoidettaan. Ja nyt minun pitäisi vielä pestä hänen astiansakin, koska aamulla ”hänen korkeutensa” ei halua juoda kahvia likaisen tiskialtaan vieressä. Onko tämä sinun mielestäsi normaalia?
Mikael nielaisi suupalansa, laski haarukan pöydälle ja huokaisi syvään, kuin häntä olisi kohdeltu suunnattoman epäoikeudenmukaisesti. Keskustelu oli hänelle epämiellyttävä. Hän kaipasi vain rauhaa, hiljaisuutta ja työpäivän jälkeistä kotirauhaa. Hänellä ei ollut pienintäkään halua ryhtyä tuomariksi kahden naisen väliseen riitaan.
— Älä aloita taas, Laura. Sofia yrittää kyllä. Hän etsii töitä. Hän etsii itseään. Hänellä on vaikea vaihe menossa, ja hän tarvitsee aikaa tottuakseen aikuisen elämään.
Sanat olivat niin ennalta arvattavia ja niin moneen kertaan kuultuja, etteivät ne enää edes satuttaneet Lauraa. Hän vain naurahti lyhyesti, ilman rahtuakaan iloa. Se oli sellaisen ihmisen naurahdus, joka oli kuunnellut samaa rikkinäistä levyä sata kertaa ja tiesi ulkoa jokaisen rahinan ja naarmun.
— Minulla on vaikeaa, Mikael. Minulle on vaikeaa tulla joka päivä kotiin asuntoon, joka näyttää halvan hostellin ja kauneushoitolan risteytykseltä. Minä siivoan, teen ruokaa ja pesen pyykkiä meidän kaikkien kolmen puolesta, samalla kun sinun siskosi ”etsii itseään” yökerhoista ja ostoskeskuksista. Hän ei etsi työtä. Hän ei edes vaivaudu teeskentelemään etsivänsä. Hän elää meidän siivellämme ja käyttää hyväkseen sitä, ettet sinä osaa sanoa ei.
— Nyt sinä menet liian pitkälle! Mikael korotti ääntään ja puristi loukkaantuneena huulensa yhteen. — Hän on minun siskoni. En minä voi heittää häntä tuosta noin vain kadulle.
— Minä voin, Laura vastasi heti.
Hänen tyyneytensä oli melkein pelottavaa. Hän ei huutanut eikä saanut kohtausta. Hän lausui tuomion.
— Hänellä on viikko aikaa. Seitsemän päivää löytää itselleen uusi paikka, jossa voi jatkaa sitä ”etsimistään”. Asunto, huone, ystävän sohva, ihan sama minulle. Jos hän on täällä vielä viikon kuluttua, minä muutan pois. Olen jo käynyt katsomassa yhtä paikkaa. Sen jälkeen saat päättää, kumpaa teistä aiot elättää jatkossa: häntä vai minua.
Seuraava aamu tuon lopullisen uhkavaatimuksen jälkeen ei alkanut riidalla. Se alkoi hiljaisuudella. Asunnon täytti paksu, tahmea äänettömyys, joka tuntui painavan ilmaa raskaammaksi.
Laura nousi tapansa mukaan seitsemältä. Hän keitti kahvia kahden kupillisen verran, paahtoi kaksi leipäviipaletta ja nosti pöytään munakkaan — yhdelle hengelle. Kun Mikael ilmestyi keittiöön ryppyisenä ja synkkänä, hänen oma annoksensa odotti jo valmiina. Hän istuutui sanaakaan sanomatta ja vältteli vaimonsa katsetta.
Mikael oli toivonut, että yö olisi pehmentänyt Lauran päätöstä. Hän oli halunnut uskoa, että edellinen ilta oli ollut vain tunnekuohu, yksi purkaus muiden joukossa. Mutta pöydän täydellinen järjestys, joka oli katettu täsmällisesti kahdelle eikä kolmelle, vei häneltä viimeisenkin toivon. Sofialle ei ollut jätetty mitään.