Pian sen jälkeen puhelimeni soi. Soittaja oli Laura.
– Anna Korhonen, pöytäkirja on lähetetty kaikille osallisille. Mikael on vahvistanut vastaanottaneensa sen. Yhtiön sähköpostiin tuli häneltä viesti, jossa hän vaatii kokouksen päätösten kumoamista sillä perusteella, että ”perheriita ei kuulu liiketoimintaan”.
– Vastatkaa vakiomuotoisesti, sanoin.
– Se on jo tehty. Kirjoitin, että käsittelyn kohteena ovat yhtiön omaisuuden vahingoittaminen, kulkuoikeuksien rikkominen sekä optiosopimuksen ehtojen täyttyminen.
– Kiitos.
Laura ei vielä lopettanut.
– Lisäksi henkilöstö tiedustelee, pidetäänkö huominen aamupalaveri normaalisti.
Vilkaisin kalenteria. Sijoittajille tarkoitettu esittely oli merkitty kello kymmeneksi. Maailma ei ollut pysähtynyt. Hanke ei ollut kadonnut mihinkään. Tiimi odotti, että joku tekisi päätökset.
– Pidetään, vastasin. – Täsmälleen tavalliseen aikaan.
Seuraavana aamuna Mikael ilmestyi silti paikalle.
Kello oli kahdeksan neljäkymmentäkahdeksan, kun hän seisoi yrityskeskuksen aulan porteilla ja painoi kulkukorttia lukijaan. Ensin kerran. Sitten uudestaan. Vielä kolmannen kerran.
Punainen valo välähti joka kerta.
Vastaanottotiskin vartija sanoi kohteliaalla äänellä:
– Teidän kulkuoikeutenne ei ole voimassa.
Mikael huomasi minut hissien luona.
– Anna!
Pysähdyin. Vieressäni oli kaksi kehittäjää ja projektipäällikkö. Jokainen heistä alkoi äkkiä tutkia puhelintaan kuin siellä olisi ollut jotakin elintärkeää.
– En käsittele yhtiön asioita aulassa, sanoin rauhallisesti.
– Aiotko sinä nöyryyttää minua kaikkien nähden?
– Minä olen tullut töihin.
– Niin minäkin.
– Sinulla ei ole pääsyoikeutta.
– Tämä on minun firmäni!
– Sinulla oli oikeus lunastaa kahdeksantoista prosentin optiopaketti. Se oikeus on lakannut hallituksen päätöksellä allekirjoitetun sopimuksen ehtojen mukaisesti.
Hän astui askeleen lähemmäs. Vartija nousi saman tien tiskin takaa.
Mikael huomasi liikkeen ja pysähtyi.
– Oletko sinä usuttanut vartijat kimppuuni?
– Minä noudatan kulunvalvontaa koskevia sääntöjä.
– Anna, lopeta nyt. Minä ylireagoin. Äitikin ylireagoi. Sinä tiedät, millainen hän on. Vanhan koulukunnan ihminen. Vahva luonne.
– Luonne ei anna kenellekään oikeutta rikkoa yhtiön omaisuutta.
– Ostan sinulle uuden kannettavan.
– Yhtiölle, korjasin. – Eikä asia sillä ratkea.
Hän madalsi ääntään.
– Mitä sinä sitten haluat?
– Kirjallisen selvityksen tapahtuneesta. Kaikkien kulkukorttien palauttamisen. Työhön liittyvien tallennusvälineiden luovuttamisen. Ja sen, ettei henkilöstöön olla yhteydessä ilman juristin kanssa sovittua menettelyä.
– Sinä puhut minulle kuin vieraalle ihmiselle.
– Liiketoiminnan näkökulmasta olet tästä lähtien riidan toinen osapuoli.
Mikael vilkaisi ympärillä seisovia ihmisiä. Sitten vartijaa. Lopuksi kulkuporttia, joka ei päästänyt häntä sisään.
Vielä edellisenä päivänä hän oli kuvitellut, että minä yrittäisin pelastaa perheen kasvot. Nyt hänen piti pelastaa omansa.
Hän kaivoi taskustaan kulkukortin ja laski sen vastaanottotiskille.
– Ottakaa sitten.
– Myös toinen, sanoin.
Hän jähmettyi.
– Mikä toinen?
– Se vanha musta kortti. Sama, jota pidit eilen neuvotteluhuoneessa.
Vartijan katse tarkentui häneen.
Mikael työnsi kätensä takkinsa povitaskuun ja veti esiin toisen kortin. Sanaakaan sanomatta hän asetti sen ensimmäisen viereen.
Kaksi pientä muovinpalaa. Siihen oli tiivistynyt kaikki valta, jota hän oli viime kuukausina yrittänyt käyttää.
Nousin hissillä yhdeksänteen kerrokseen. Neuvotteluhuoneessa tiimi oli jo valmiina. Näytöllä oli auki testiympäristö, ja sijoittajat liittyivät mukaan suojatun linkin kautta.
Juhani katsoi minua kysyvästi.
– Aloitetaanko?
– Aloitetaan.
Esitys sujui vakaasti. Ilman Mikaelia. Ilman hänen äänekkäitä välihuomautuksiaan. Ilman niitä hänen mielilauseitaan ”naisellisesta johtamisesta” ja ”Annan pehmeästä voimasta”. Äänessä olivat ne ihmiset, jotka olivat todella rakentaneet tuotetta: kehittäjät, analyytikko ja käyttöönotosta vastaava vetäjä. Päätin tapaamisen sopimalla seuraavan vaiheen aikataulusta.
Kun yhteys katkesi, huoneeseen jäi muutamaksi sekunniksi hiljainen, keskittynyt työrauha. Sellainen, joka tuntui tarpeelliselta.
– Anna Korhonen, Tuomas sanoi, – valmistelin uuden käyttöoikeusmatriisin. Tällä kertaa siinä ei ole poikkeuksia johdon sukulaisille.
– Erinomaista. Viedään se hyväksyttäväksi.
Puoleenpäivään mennessä Mikaelilta saapui pitkä sähköposti. Siinä oli loukkaantumista, syytöksiä, vihjauksia yhteisestä elämästämme, erillinen kappale ”äitini epäkunnioittamisesta” sekä vaatimus palauttaa hänelle hänen ”laillinen osuutensa”.
Laura lähetti minulle luonnoksen vastaukseksi.
Se oli kuiva. Täsmällinen. Tunnekuohusta täysin vapaa.
”Mikaelilla ei ole rekisteröityä omistusosuutta yhtiön osakepääomassa. Oikeus optiopaketin saamiseen on päättynyt sopimuksessa määriteltyjen ehtojen täytyttyä. Pyydämme osoittamaan kaikki jatkoyhteydenotot edustajan välityksellä.”
Luin tekstin ja kirjoitin alle: ”Hyväksytty.”
Illalla menin vielä omaan huoneeseeni. En kotiin, vaan nimenomaan työhuoneeseen. Minun piti hakea paperinen kappale sijoittajasopimuksesta.
Pöydällä odotti uusi varakannettava. Musta, tarraton, täysin puhdas. Tuomas oli jo asentanut oikeudet ja varmistukset. Koneen vieressä oli pieni kortti: ”Aineistot palautettu. Riskit suljettu.”
Vedinkin sormeni kannen reunaa pitkin. En erityisestä syystä, vain tarkistaakseni, että se sulkeutui tasaisesti. Sen jälkeen avasin kalenterin.
Huomenna oli tapaaminen avioliittoasioihin erikoistuneen juristin kanssa.
Ylihuomenna osallistujien kokous, jossa muutettaisiin vierailijakulkua koskevaa ohjeistusta.
Viikon kuluttua vahinkoarvio ja vaatimus Marialle.
Kuukauden päästä kaikkien johtovaltuuksien auditointi.
Aiemmin olisin sanonut, että edessä oli raskas jakso. Nyt kutsuin sitä toisella nimellä: järjestyksen palauttamiseksi.
Mikael oli yrittänyt vallata paikkani väsymyksen, sukulaisuuden ja toisten käsien kautta. Hän oli kuvitellut, että kun hänen äitinsä paiskaisi kannettavani lattialle, minä alkaisin selitellä. Pyytäisin, ettei kotia ja työtä sekoitettaisi. Suostuttelisin häntä olemaan tuomatta perheasioita toimistoon.
Yhdessä kohdassa hän erehtyi perusteellisesti.
Minä olin jo pitkään osannut erottaa henkilökohtaisen ja yhtiön asiat toisistaan. Olin vain liian kauan jättänyt soveltamatta sitä omaan mieheeni.
Hänen viimeinen viestinsä tuli myöhään illalla.
”Sinä jätit minut tyhjän päälle.”
Katsoin lausetta ja hengitin ensimmäistä kertaa koko päivänä rauhallisesti ulos.
En minä ollut jättänyt häntä ilman mitään. Hän oli itse laskenut tulevan osuutensa lattialle sillä hetkellä, kun päätti, että minun työni voisi murskata jonkun toisen käsillä.
Sammutin työruudun, otin sopimuskansion mukaani ja astuin huoneesta kohti hissiä. Lasiseinän taakse jäi yritys, joka ei enää teeskennellyt olevansa perheen keittiö.