Ne eivät vapisseet.
Kokouksen päätyttyä Laura tulosti pöytäkirjan. Minä allekirjoitin sen ensin. Sen jälkeen nimensä alle panivat Eero ja Juhani. Tuomas liitti mukaan teknisen selvityksensä.
Muutamaa minuuttia myöhemmin Mikaelin työhuoneessa hänen pöytäkoneensa näytölle ilmestyi tavallinen järjestelmäilmoitus: ”Käyttäjätili on poistettu käytöstä järjestelmänvalvojan toimesta.”
Hän näki sen omin silmin.
Seisoin työhuoneen ovella. En hoputtanut häntä. En korottanut ääntäni.
Hänen pöydällään oli kolme käyntikorttikoteloa, kallis kynä, yhtiön logolla varustettu paperipaino ja pino esitysmateriaaleja, joihin hän oli omin päin vaihtanut tittelikseen ”operatiivinen partneri”. Aiemmin olin teeskennellyt, etten huomannut. Liikaa kiirettä. Liikaa hankkeita. Liian syvälle juurtunut tapa tasoitella säröjä.
Nyt jokainen sellainen pikkuseikka muuttui todisteeksi.
– Sinä rikot perheen jonkin kannettavan takia, Mikael sanoi.
– En. Sen kannettavan vuoksi minä näin koko kuvion.
– Minkä kuvion?
– Painostuksen kotona. Painostuksen toimistolla. Keskustelut työntekijöiden kanssa selkäni takana. Yrityksen päästä käsiksi suljettuihin aineistoihin. Ja tämänpäiväisen näytelmän Marian kanssa.
Hän läimäytti kämmenensä pöytään. Ei kovaa. Enemmän äänen vuoksi.
– Hän on iäkäs ihminen!
– Hän on oikeustoimikelpoinen ihminen, joka oli yhtiön tiloissa sinun kulkukortillasi.
– Aiotko sinä haastaa hänet oikeuteen?
– Aion suojata yritystä.
– Yritys olen minäkin!
– Et enää.
Silloin hän käsitti.
Ei silloin, kun kannettava makasi lattialla. Ei silloin, kun Antti asettui oven eteen. Ei edes silloin, kun juristi luki sopimuskohdan ääneen.
Hän ymmärsi vasta noista kahdesta sanasta.
Et enää.
Hänen puhelimensa alkoi väristä. Ensin kerran. Sitten toisen. Sitten kolmannen. Hän vilkaisi näyttöä ja käänsi kasvonsa äkisti pois. Hetken päästä hän kuitenkin avasi ilmoituksen.
Viestin oli lähettänyt yhtiön hallintosihteeri.
”Ilmoitus osallistumisen päättämisestä optio-ohjelmassa.”
Heti perään tuli viesti turvallisuuspalvelulta.
”Käyttöoikeudet on suljettu.”
Sen jälkeen henkilöstöhallinnosta.
”Määräys työtehtävistä pidättämisestä sisäisen selvityksen ajaksi.”
Mikael vajosi hitaasti tuoliinsa. Ilman näyttävää kohtausta. Yksinkertaisesti siksi, ettei seisominen enää sopinut tilanteeseen.
– Anna, hän sanoi nyt aivan toisella äänellä. – Puhutaan tästä kotona.
– Me puhumme asianajajien välityksellä.
– Oletko tosissasi?
– Olen.
– Minä olen sinun miehesi.
– Toistaiseksi. Avioerohakemus jätetään erikseen.
Hän yritti hymyillä, mutta kasvot eivät kantaneet sitä.
– Eli sinä päätit kaiken.
– Sinä päätit aamulla, kun sanoit: ”Äiti rikkoi sinun typerän läppärisi.” Et vain ymmärtänyt, ettei siinä rikottu pelkkää tietokonetta.
Hän ei vastannut mitään.
Käytävältä kuului Marian ja Antin väittelyä. Sanat kantautuivat sisään katkonaisina pätkinä.
– Minä olen varajohtajan äiti!
– Mennään uloskäynnille.
– Olen vanha nainen!
– Mennään uloskäynnille.
Astuin käytävään hänen luokseen.
Kun Maria näki minut, hän suoristautui heti.
– No, joko sait leikkisi leikittyä? Mikael kyllä näyttää sinulle vielä.
– Mikael ei ole enää varatoimitusjohtaja.
Hänen kasvonsa jähmettyivät.
– Mitä?
– Hänet on pidätetty tehtävistään. Optiopaketti on päätetty. Käyttöoikeudet on suljettu. Teille laaditaan vahingonkorvausvaatimus rikkoutuneesta laitteesta.
– Jonkin rautaromun takia?
– Tekojen takia. Laite vain auttoi dokumentoimaan ne.
Hän puristi käsilaukkunsa hihnaa.
– Et sinä uskalla tehdä näin omalle perheellesi.
– Toimistossa ei ole perhettä. Toimistossa on tehtäviä, omaisuutta, käyttöoikeuksia ja vastuu.
– Ja kuka sinä muka olet ilman minun poikaani?
Katsoin seinällä olevaa kylttiä. CedarSoft Oy. Sen alla oli pieni metallilaatta: ”Toimitusjohtaja – Anna Korhonen.”
Ei koristeeksi. Ei turhamaisuuden vuoksi. Vain tosiasiana.
– Toimitusjohtaja, sanoin.
Antti avasi Marialle oven hissiaulaan. Hän oli selvästi sanomassa vielä jotakin, mutta samassa Mikael tuli ulos työhuoneestaan pahvilaatikko sylissään.
Laatikossa olivat hänen henkilökohtaiset tavaransa: kaksi johtamista käsittelevää kirjaa, laturi, kuulokkeet ja puinen puhelinteline. Päällimmäisenä lepäsi juuri se käyntikorttikotelo, jossa luki ”operatiivinen partneri” ja jonka hän oli tilannut keneltäkään kysymättä.
Maria katsoi laatikkoa. Sitten poikaansa.
– Mikael?
Mikael ei katsonut häntä.
– Mennään, äiti.
Hissiaulassa hän kääntyi vielä minuun päin.
– Sinä tulet vielä katumaan tätä.
– Kaikki vaatimukset kirjallisina, vastasin.
Hissin ovet sulkeutuivat.
Palasin neuvotteluhuoneeseen. Siihen samaan. Pöydällä ei enää ollut sirpaleita. Turvallisuuspalvelun asiantuntija oli tuonut tilalle varakoneen. Juhani oli avannut näytölle projektin palautuspaneelin.
– Koodi on kunnossa, hän sanoi. – Repositoriot ovat puhtaat. Avaimet on luotu uudelleen. Patenttiaineisto palautettiin varmuussäilöstä. Menetimme vain laitteen kuoret ja pari tuntia työaikaa.
– Emme pelkkiä kuoria, sanoin.
Hän ymmärsi, eikä kysynyt enempää.
Illalla paikalle tuli ulkopuolinen juristi. Rauhallinen mies, jolla oli ohut kansio ja tapa esittää hyvin lyhyitä kysymyksiä. Hän kävi läpi tallenteen, käyttöoikeuslokit, hallituksen pöytäkirjan, optiosopimuksen sekä rikkoutuneesta laitteesta laaditun vahinkoilmoituksen.
– Optioiden osalta asema on vahva, hän totesi. – Vahingonkorvauksessa samoin. Työoikeudellisessa puolessa täytyy edetä tarkasti: tehtävistä pidättäminen, sisäinen selvitys, kirjalliset selitykset, määräys. Ei ylimääräisiä muotoiluja.
– Niitä ei tule.
– Hyvä. Entä perhepuoli?
Otin esiin toisen kansion. Siellä olivat kopiot asunnon asiakirjoista, henkilökohtaisten tilieni tiliotteet sekä luonnos avioerohakemuksesta.
– Se hoidetaan erillään, sanoin. – Ilman kytkentää yhtiöön.
Juristi nyökkäsi.
– Oikea tapa.
Illalla Mikael lähetti minulle ensimmäisen viestin.
”Meidän pitää rauhoittua.”
En vastannut.
Minuutin kuluttua tuli toinen.
”Äiti on tolaltaan.”
En vastannut siihenkään.
Sitten kolmas.
”Et voi pyyhkiä pois kahtakymmentä vuotta tällä tavalla.”
Katsoin näyttöä ja suljin ilmoitukset aamuun asti. Numeroa en vielä estänyt. Siihen oli liian aikaista. Ilmoitukset kuitenkin suljin.