Hänen epäluulonsa alkoi rakoilla vasta siinä vaiheessa, kun laskin pöydälle sen paperin, jonka olin säästänyt viimeiseksi.
Edellisenä iltana olin soittanut opiskeluaikaiselle tuttavalleni Lauralle. Hän työskenteli kaupungin asumispalveluissa, ja tapasin hänet rautatieaseman kupeessa olevassa meluisassa kahvilassa. Kitkerän americanon äärellä Laura avasi minulle järjestelmästä tiedot, joita en olisi omin päin koskaan nähnyt. Se, mitä ruudulle ilmestyi, sai minut hymyilemään ensimmäistä kertaa koko viikkoon.
Pekka, joka virallisten rekisterien mukaan oli työtön, oli hakenut kunnan vuokra-avustusta nuorille perheille suunnatun ohjelman kautta. Kyse oli asumisen kustannusten korvauksesta. Tuen saamisen ehtona oli, että hakijalla oli voimassa oleva käyttöoikeussopimus asuntoon, jossa oli vähintään kahdeksantoista neliötä jokaista asukasta kohden. Ja tuo nero oli liittänyt hakemukseensa juuri minun nimissäni väärennetyn sopimuksen.
Siinä kohtaa asia ei enää ollut sukulaisten välistä riitelyä eikä kotona käytävää sanasotaa. Se oli jo tukipetoksen yritys, julkisiin varoihin kohdistuva teko. Budjettirahojen varastamista viranomaiset eivät yleensä katso läpi sormien.
Laura vahvisti vielä pahimman: päätös avustuksen maksamisesta Pekalle oli jo allekirjoitettu. Ensimmäinen erä, noin 1 200 euroa, oli määrä siirtää hänen kortilleen tulevana perjantaina.
— No niin, rakkaat sukulaiset, kuiskasin astuessani asumispalveluiden rakennuksesta kosteaan, luihin asti purevaan tuuleen. — Katsotaanpa nyt, miltä peli tuntuu minun säännöilläni.
Perjantai-iltana avasin asuntoni oven omalla avaimellani. Tällä kertaa turvasalpa ei ollut kiinni. He odottivat ruokalähetystä.
Takani seisoi kolme ihmistä: synkkäilmeinen vanhempi konstaapeli Nieminen, väestörekisteriasioiden tarkastaja tummansinisessä virka-asussa sekä asumispalvelujen edustaja, jolla oli kainalossaan paksu nahkainen asiakirjakansio.
Keittiöstä kuului Annan helisevä nauru ja astioiden kalina. Heillä oli juhlat. Pöydällä lojui tyhjenevä pizzalaatikko ja puolimakean viinin pullo. Pekka istui minun nojatuolissani kuin talon isäntä, jalat röyhkeästi viereiselle tuolille nostettuina.
— Voi, Mariahan se tuli! Anna levitti kätensä teatraalisesti, mutta jähmettyi nähdessään virkapuvut. Pizzapalasta venynyt juusto jäi roikkumaan likaisena nauhana hänen sormiensa väliin.
— Pekka Korhonen? Nieminen astui keittiöön niin, että tila tuntui kerralla kutistuvan. — Vanhempi konstaapeli Nieminen. Henkilöllisyystodistus, olkaa hyvä.
— Mikä tässä nyt muka on ongelmana? Pekka yritti nousta, mutta hänen polvensa vapisivat selvästi. — Meidät on rekisteröity tänne, kaikki on täysin laillista…
— Teidät oli rekisteröity, väestörekisterin tarkastaja keskeytti kuivasti ja otti laukustaan virallisen asiakirjan.