Asuntooni oli merkitty väliaikaisesti kaksi henkilöä: Pekka ja Anna. Kesto viisi vuotta. Perusteeksi oli kirjattu sopimus asuinhuoneiston maksuttomasta käyttöoikeudesta. Omistajan kohdalla komeili muka minun allekirjoitukseni — kömpelösti väärennetty, mutta viranomaisjärjestelmään kelvannut.
Nojasin tuolin selkänojaan ja tunsin, kuinka sormeni alkoivat kylmetä. Kiinteistöjuristina ymmärsin heidän kuvionsa sekunnissa. Anna oli raskaana. Kun lapsi syntyisi, hänet rekisteröitäisiin automaattisesti äitinsä oleskelupaikan mukaan. Siihen ei kysyttäisi minulta, asunnon omistajalta, yhtään mitään. Ja vauvaa ei noin vain kirjattaisi pois ilman uutta osoitetta; lastensuojelu ja tuomioistuimet jarruttaisivat sitä vuosikausia. Minä jäisin jauhamaan prosesseihin, ehkä siihen asti kun lapsi olisi täysi-ikäinen, samalla kun Pekka istuisi keittiössäni juomassa olutta kuin kotonaan.
Katseeni osui eteisen avainkaappiin. Se oli tyhjä. Anna oli vienyt vara-avaimen kuukautta aiemmin, kun oli poikennut meille muka vain teelle.
Sisälläni nousi pintaan vanha, pohjaan asti palanut katkeruus. Olin kahdeksantoista, kun vanhempani myivät salaa edesmenneen isoäitini pienen puutalon Tampereen kupeesta. Se oli ollut ainoa paikka, jossa olin koskaan tuntenut olevani turvassa. Kaupparahat hupenivat Annan prameisiin häihin maalaiskartanon juhlasalissa, limusiineineen ja ohjelmanumeroineen. Avioliitto kesti puoli vuotta. Minun lapsuuteni koti katosi lopullisesti. Vanhemmat vain levittelivät käsiään ja sanoivat: “Annalla oli suurempi tarve, hän on niin herkkä.”
Silloin jäin tyhjän päälle. Nyt olin kolmekymmentäkolme, ja takanani oli satoja voitettuja juttuja.
Suljin kannettavan ja vedin hitaasti ilmaa keuhkoihini.
He kuvittelivat varmaan, että ryntäisin itkien käräjille riitauttamaan sopimusta. Ei. Siviiliprosessi veisi ikuisuuden. Minä aloittaisin niistä korteista, jotka murskaisivat heidän suunnitelmansa lopullisesti.
Aamulla lähdin äänettömästi.
Anna nukkui makeasti minun sohvallani, ja Pekka kuorsasi keittiössä poski liimautuneena tahmeaan pöytään, vieressään tyhjä oluttölkki. Saivat luulla voittaneensa. Minun piti vain ostaa aikaa.
Ensimmäiseksi ajoin tutun asiantuntijan luo. Viidenkympin kiirelisällä minulla oli jo illalla pöydällä virallinen ennakkolausunto käsialatutkimuksesta. Sininen leima vahvisti kaiken tarvittavan: käyttöoikeussopimuksen allekirjoitus ei ollut minun tekemäni. Sen oli piirtänyt jonkun toisen käsi, voimakkaasta ja epätasaisesta painalluksesta päätellen miehen.
Samana päivänä vein rikosilmoituksen poliisin päivystykseen. Kirjasin siihen asiakirjaväärennöksen sekä tekaistun rekisteröinnin. Vastaanottanut luutnantti tarttui paperinippuun epäluuloisena ja alkoi selata sitä sivu sivulta.