Anna tiesi jo, ettei ihmisen kanssa, joka oli tottunut käyttämään muiden voimia ja varoja mutta esiintymään silti talon isäntänä, saanut toimia hetken tunnekuohussa.
Jo keväällä hän oli käynyt lakimiehen luona. Ei siksi, että voisi myöhemmin heilutella näyttäviä uhkauksia, vaan ymmärtääkseen tarkasti, mikä todella kuului hänelle ja mikä oli vain avioliiton ympärille rakennettua tyhjää puhetta. Heillä ei ollut lapsia. Asunto oli Annan. Yhteistä omaisuutta, josta olisi kannattanut käydä taistelua, oli jäljellä tuskin lainkaan: Mikael oli ehtinyt myydä omat laitteensa ja kalliimmat tavaransa jo aiemmin ja selittänyt sen ”väliaikaisilla vaikeuksilla”. Auto oli hankittu Annan rahoilla ennen avioliittoa, ja se oli myös rekisteröity hänen nimiinsä. Jos Mikael ei suostuisi eroon rauhallisesti, asia etenisi oikeuden kautta. Siihenkin Anna oli varautunut.
— Sinä olet sairas, Mikael sihahti.
— Yrität loukata minua taas, koska sinulla ei ole mitään todellista sanottavaa.
Mikael astui lähemmäs. Anna ei väistänyt. Hän vain otti puhelimen pöydältä ja laski sen viereensä näyttö ylöspäin.
— Mikael, älä tee mitään typerää. Tässä talossa äänet kuuluvat. Naapurit ovat kotona. Enkä minä ala selvittää tätä ilman todistajia, jos alat rikkoa huonekaluja tai tarttua minuun käsiksi.
Mies pysähtyi. Hänen katseensa harhaili pitkin huonetta: kansio, puhelin, kiinni oleva ovi, vieraiden lähdön jälkeen jäänyt painostava hiljaisuus. Tilanne ei ensimmäistä kertaa taipunut siihen vanhaan kaavaan, jossa hän painoi päälle ja Anna tasoitteli jäljet.
— Sinä petit minut, Mikael sanoi.
Anna ei edes räpäyttänyt.
— En. Minä vain lakkasin kannattelemasta sinua henkisesti ja arjen tasolla.
— Minä olen sinun miehesi.
— Toistaiseksi. Mutta et omistajani.
Mikael vajosi takaisin nojatuoliin. Tällä kertaa hän ei retkahtanut siihen itsevarmasti, vaan istuutui raskaasti ja tuijotti Annaa viha silmissään.
— Ja sinäkö kuvittelet, että minä nyt vain otan laukun ja lähden?
— Luulen, että yrität ensin herättää sääliä. Sen jälkeen alat uhkailla. Sitten sanot, että puhutaan tästä huomenna. Ja jos minä suostun, aamulla käyttäydyt taas niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Siksi en suostu. Sinä lähdet tänään.
Mikael katsoi häntä aidosti hämmentyneenä. Ei siksi, että sanat olisivat olleet uusia, vaan koska hän ymmärsi ensi kertaa, että Anna oli käynyt tämän keskustelun jo läpi ilman häntä. Etukäteen. Mielessään. Kohta kohdalta.
— Minä en lähde, hän sanoi.
Anna nyökkäsi, aivan kuin olisi odottanut juuri sitä vastausta.
— Siinä tapauksessa soitan poliisille ja kerron, että asunnossani oleva henkilö kieltäytyy poistumasta, käyttäytyy uhkaavasti ja pelkään tilanteen kärjistyvän.
— Et sinä uskalla.
Anna painoi näyttöä.
Mikael ponnahti pystyyn.
— Odota!
— Päätä nopeasti.
Hänen kasvonsa vääntyivät. Hän olisi halunnut säilyttää voittajan ilmeen, mutta vaihtoehdot olivat käyneet vähiin. Hän ei uskaltanut aloittaa käsirysyä, kun poliisille soittaminen oli jo ilmassa. Vapaaehtoinen lähteminen taas merkitsi tappion myöntämistä. Mikael tempoili vanhan röyhkeytensä ja äkkiä esiin nousseen pelon välissä.
— Anna minun edes kerätä tavarani, hän paiskasi.
— Kerää.
Anna seurasi häntä makuuhuoneen ovelle, mutta ei mennyt sisään. Hän jäi kynnykselle. Mikael repäisi vaatekaapin auki ja alkoi paiskoa t-paitoja urheilukassiin. Pari kertaa hän pudotti tavaroita tahallaan lattialle ja jäi odottamaan reaktiota. Anna oli hiljaa. Silloin mies avasi lipaston laatikon.
— Missä minun paperini ovat?
— Sinisessä kansiossa toisella hyllyllä. En ole koskenut niihin.
Mikael löysi kansion ja työnsi sen laukkuun. Sitten hän kääntyi.
— Annatko rahaa?
Anna katsoi häntä niin, että mies itsekin tajusi, kuinka surkealta kysymys kuulosti kaiken äskeisen jälkeen.
— En.
— Eli heität minut ulos ilman senttiäkään?
— Olet aikuinen mies, joka kutsui vaimoaan ystävien edessä tyhmäksi lampaaksi. Todista itsellesi, ettet ole hänestä riippuvainen.
Mikaelin huulet värähtivät, mutta hän hillitsi itsensä. Hän kaivoi yöpöydästä laturin, partakoneen, muutamat sukat ja passin. Sitten käsi ojentui kohti kellolaatikkoa.
— Nämä ovat minun.
— Minä annoin ne sinulle lahjaksi. Ota vain. En tarvitse niitä.
Hän oli selvästi odottanut riitaa. Hän tahtoi tarttua edes johonkin, mistä voisi repiä uuden kohtauksen. Mutta Anna ei aikonut alkaa taistella esineistä, joilla ei ollut merkitystä. Hänen tavoitteensa oli yksinkertainen: saada Mikael ulos asunnosta mahdollisimman nopeasti, ei vajota pikkumaiseen riitelyyn.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua laukku pullotti täytenä. Mikael tuli eteiseen, veti kengät jalkaansa ja pysähtyi oven luo.
— Avaimet, Anna sanoi.
Mies hymähti halveksivasti.
— Siitä saat haaveilla.
Anna tarttui taas puhelimeen.
— Mikael.
— No ota ne sitten, tukehtuisit niihin.
Hän riuhtaisi avainnipun taskustaan ja heitti sen eteisen tasolle. Anna ei nostanut sitä heti. Ensin hän tarkisti: yläluukun avain, alaoven avain, postilaatikon avain. Kaikki olivat mukana.
— Huomenna kutsun lukkosepän ja vaihdatan lukot, Anna sanoi. — En siksi, että tarvitsisin siihen jonkun luvan. Vaan koska en tiedä, oletko teettänyt kopioita.
— Pidätkö sinä minua jo varkaana?
— Pidän sinua ihmisenä, joka nöyryytti vaimoaan julkisesti ja pyysi sen jälkeen häneltä rahaa matkaan. Luottamus loppui siihen.
Mikael tempaisi oven auki.
— Sinä vielä ryömit takaisin. Katsotaan, kauanko pärjäät ilman minua.
Anna katsoi häntä tyynesti.
— Mikael, viime vuodet ovat todistaneet lähinnä päinvastaista.
Mies syöksyi porraskäytävään. Ovi sulkeutui hänen perässään. Anna käänsi lukon, laski kämmenensä viileää ovipintaa vasten ja seisoi hetken liikkumatta. Hän ei tärissyt, ei itkenyt, ei rynnännyt ympäri asuntoa. Vasta nyt keho alkoi ymmärtää, mitä oli tapahtunut: sormet muuttuivat painaviksi, hartiat tuntuivat täyttyvän lyijyllä ja suuhun nousi kuiva, metallinen maku. Hän meni keittiöön, täytti lasin vedellä ja joi pienin siemauksin.
Sitten hän avasi ikkunan leveämmälle. Kesäilta virtasi sisään yhdessä autojen huminan, kuuman asfaltin hajun ja kaukaa kantautuvan koiran haukunnan kanssa.
Anna katseli olohuonetta. Pöydälle olivat jääneet lautaset, lasit, pilkotut vihannekset, koskematon rypäleterttu ja lautasliinat. Vielä tunti sitten ne olivat muodostaneet perheillan kulissin. Nyt ne näyttivät paikalta, jossa liian pitkään jatkunut erehdys oli viimein päättynyt.
Hän ei alkanut heti siivota. Ensimmäiseksi hän otti kuvan pöydästä ja asiakirjakansiosta.