sekä lipaston päälle jätetystä avainnipusta. Ei siksi, että hän olisi pelännyt unohtavansa. Hän oli vain oppinut kirjaamaan asiat talteen sellaisina kuin ne tapahtuivat. Mikaelilla oli ollut liian monta kertaa tapana muuttaa jälkeenpäin kertomustaan. Tänä iltana hän oli solvannut Annaa vieraiden kuullen, kieltäytynyt lähtemästä, paiskannut avaimet pois ja vienyt tavaransa. Ainakin Annalle itselleen kaiken piti jäädä selväksi.
Puhelin värähti melkein heti. Mikael.
Anna ei vastannut.
Hetken kuluttua tuli viesti: ”Tulet vielä katumaan.”
Sitä seurasi toinen: ”Huomenna puhutaan kunnolla.”
Ja kolmas: ”Olen Jussin luona. Hänenkin mielestään menit liian pitkälle.”
Anna otti viesteistä kuvakaappaukset ja laski puhelimen syrjään. Minuutin päästä näytölle ilmestyi Sannan nimi: ”Ei hän ole meillä. Jussi käski hänen mennä veljensä luo. Miten sinä voit?”
Ensimmäistä kertaa koko iltana Anna hymähti.
”Pärjään. Kiitos.”
Sannan vastaus tuli viivyttelemättä: ”Teit tänään aivan oikein.”
Anna käänsi puhelimen näyttö alaspäin ja alkoi vasta sitten korjata pöytää. Hän vei lautaset keittiöön rauhallisesti, ilman kiirettä. Aterimet hän laski tiskialtaaseen täsmällisesti, melkein mekaanisesti. Jokainen pois nostettu lasi tuntui palauttavan hänelle pienen palan omaa kotia.
Yöllä Mikael soitti vielä seitsemän kertaa. Sen jälkeen alkoi soittaa hänen äitinsä, Helena. Anna ei vastannut siihenkään. Aamuyön tunteina puhelimeen tuli pitkä viesti: ”Vaimon täytyy olla viisaampi, Mikael on tulinen, mutta hyvä ihminen, ei perhettä saa rikkoa yhden lauseen takia.” Anna luki sen ja esti numeron aamuun asti. Ei pysyvästi. Vain siksi, että saisi nukkua.
Aamulla hän heräsi varhain, vaikka oli päässyt vuoteeseen vasta myöhään. Aurinko porotti jo ikkunaan, ja keittiössä ilma seisoi kuumana. Anna huuhtoi kasvonsa kylmällä vedellä, sitoi hiuksensa kiinni, veti päälleen yksinkertaisen T-paidan ja soitti lukkosepälle. Ei ilmoituksia naapureille, ei kohtauksia, ei selittelyä. Ammattilainen tuli tunnin kuluttua, vaihtoi lukot nopeasti ja ojensi hänelle uudet avaimet. Anna kokeili jokaista lukossa, maksoi työn ja sujautti avainnipun laukkuunsa.
Sen jälkeen hän avasi kannettavan ja kirjoitti juristille. Lyhyesti, ilman tunteilua: aviomies oli lähtenyt hänen omistamastaan asunnosta, lapsia ei ollut, suostumusta avioeroon ei todennäköisesti tulisi, joten oikeudenkäyntiä varten tarvittaisiin paperit. Viestin liitteeksi hän lisäsi luettelon omaisuudesta, asunnon asiakirjat sekä muistiinpanot viime päivien tapahtumista.
Yhdeltätoista aamupäivällä Mikael ilmestyi oven taakse.
Ensin ovikello soi. Sitten oveen koputettiin. Sen jälkeen kello soi uudestaan, tällä kertaa pitkään ja painavasti.
— Anna, avaa! kuului porraskäytävästä. — Lopeta tämä sirkus!
Anna meni ovelle, mutta ei avannut sitä.
— Puhu oven läpi.
— Vaihdoitko sinä lukot?
— Vaihdoin.
— Oletko sinä seonnut?
— Tulitko hakemaan tavaroitasi?
— Minä tulin kotiin!
— Tämä asunto on minun. Eilen otit välttämättömät tavarasi ja lähdit. Loput saat sovitusti. Kutsun paikalle todistajan, ettei asiasta tarvitse jälkikäteen väitellä.
Oven takaa kuului läimähdys, kun kämmen iskeytyi seinään.
— Avaa nyt, kun käsken!
Anna otti puhelimen käteensä ja sanoi kovalla äänellä:
— Jos jatkat hakkaamista ja huutamista, soitan poliisille.
Porraskäytävä hiljeni. Mikael tiesi hyvin, ettei Anna enää pelotellut. Hän ilmoitti etukäteen, mitä tekisi.
— Luuletko, että oikeus auttaa sinua? Mikael sähisi. — Minullakin on oikeuksia.
— Avioeroon sinulla on oikeus. Minun perimääni asuntoon ei.
— Minä olen asunut täällä!
— Koska minä annoin sinun asua.
Hetken oli hiljaista. Sitten hänen äänensä muuttui; se madaltui ja pehmeni.
— Anna. Avaa nyt. Ei tehdä tästä tällaista. Minä menetin malttini. Kaverit, juominen, kuumuus. Sanoin typerästi. Tiedäthän sinä, etten minä tarkoittanut sitä.
Anna sulki silmänsä sekunniksi. Siinä se oli, ensimmäinen perääntymisyritys. Niin ennalta arvattava, että se tuntui melkein väsyttävältä.
— Mikael, sinä et kompastunut yhteen lauseeseen. Sinä olet harjoitellut tuota suhtautumista vuosia. Eilen sanoit sen vain liian kovaan ääneen.
— Minä pyydän anteeksi.
— Se on myöhäistä.
— Miten sinä jaksat jankuttaa? Yhden lauseen takiako?
Anna avasi oven nopeasti, mutta jätti turvaketjun paikoilleen. Mikael seisoi kynnyksen takana ryppyisenä, vihaisena, silmät punaisina. Hänellä ei ollut kukkia, ei kassia, ei papereita. Vain puhelin kädessä. Hän ei siis ollut tullut sopimaan, vaan kokeilemaan, kuinka pitkälle Anna oli valmis menemään.
— Ei yhden lauseen takia, Anna sanoi. — Vaan siksi, että lakkasit näkemästä minua ihmisenä. Siksi, että elit minun kustannuksellani ja esitit silti isäntää. Siksi, että yritit ostaa kavereiltasi naurut minun nöyryyttämiselläni. Ja siksi, että vielä nytkin sinua ei kiinnosta se, mitä sinä teit, vaan se, että minä uskalsin vastata.
Mikaelin leuat kiristyivät.
— Sinä tulet katumaan tätä.
— Toistat itseäsi.
Anna sulki oven.
Sen jälkeen alkoi sodan toinen vaihe. Se ei ollut äänekäs, vaan tahmea ja sitkeä. Mikael kirjoitti yhteisille tutuille, että Anna oli heittänyt hänet ”tyhjän päälle”. Hän kertoi, että Anna oli jo kauan etsinyt tekosyytä. Hän vihjaili myös, että Annalla olisi joku toinen. Muutama ihminen lähestyi Annaa varovasti viesteillä. Anna ei ryhtynyt puolustelemaan itseään kenellekään. Hän lähetti kaikille saman vastauksen: ”Mikael loukkasi minua vieraiden edessä, ei pyytänyt anteeksi itse asiaa, ja asunto kuuluu minulle. Muuta en aio käsitellä.”
Jussi soitti hänelle itse.
— Anna, hän käy minun hermoilleni. Väittää, että olet vääristellyt kaiken.
— Sinä olit paikalla.
— Olin. Siksi minä soitankin. Jos tarvitset todistajan, minä kerron, miten se meni.
— Pyydän, jos tarvitsen. Kiitos.
— Hän on aina vitsaillut noin, eikö olekin? Ei vain eilen?
Anna katsoi ulos ikkunasta. Pihalla huoltomies kasteli kukkapenkkiä letkulla, ja vesi levisi kuivaan multaan tummina laikkuina.
— On.
Jussi huokaisi raskaasti.
— Emme mekään kovin hyviä olleet. Joskus nauroimme mukana. Tuntui vaivaannuttavalta, mutta olimme hiljaa.
— Älkää olko hiljaa seuraavalla kerralla, kun näette sellaista.
Viikon kuluttua Mikael tuli hakemaan tavaroitaan. Anna oli valmistautunut siihen huolellisesti: hän oli pyytänyt Sannan paikalle, pakannut Mikaelin vaatteet laatikoihin, koonnut pienet sähkölaitteet erikseen ja laatinut listan. Oven hän avasi vasta, kun oli käynnistänyt puhelimesta tallennuksen ja asettanut laitteen eteisen hyllylle.
Mikael astui sisään veljensä Tuomaksen kanssa. Tuomas näytti ärtyneeltä, mutta pysyi rauhallisena. Ilmeisesti häntäkin oli alkanut kyllästyttää toimia ilmaisena varastona toisten avioliitolle.
— Tavarat ovat tässä, Anna sanoi. — Tarkistakaa ne listan mukaan.
Mikael antoi katseensa kiertää eteisessä.