— Sinä siis kutsuit minua ystäviesi kuullen tyhmäksi lampaaksi? Haluatko, että muistutan, kenen rahoilla olemme viime vuodet eläneet? Anna kysyi rauhallisesti.
Olohuoneeseen laskeutui äkkiä hiljaisuus. Vielä hetki sitten kesäilta oli tuntunut aivan tavalliselta: ikkuna oli auki, pihalta kantautui ääniä, pöydällä oli lautasia täynnä pikkupurtavaa, ystävät nauroivat ja pieni kaiutin soitti musiikkia. Mikael istui pöydän päässä nojatuoliin lysähtäneenä, aivan kuin asunto, ilta ja Annan kärsivällisyys olisivat kaikki kuuluneet hänelle.
Hän oli juuri kovaan ääneen vitsaillut, ettei Anna taaskaan ”tajunnut mitään”. Saatuaan yleisöä ja innostuttuaan omasta nokkeluudestaan hän oli vielä nimittänyt tätä tyhmäksi lampaaksi. Sanat oli heitetty virne suupielessä, sillä hän odotti totuttua reaktiota. Aiemmin joku oli naurahtanut. Joku oli vaivautuneena katsonut muualle. Joku oli teeskennellyt, ettei ollut kuullut.
Tällä kertaa kukaan ei kuitenkaan nauranut.
Anna ei ponnahtanut pystyyn, ei huutanut eikä paiskannut ovea. Hän vain laski haarukan lautasen viereen, pyyhkäisi sormensa lautasliinaan ja katsoi miestään niin tyynesti, että tämän hymy alkoi kadota kasvoilta itsestään.
— Anna, mitä nyt? Mikael yritti vielä pakottaa virneen takaisin. — Mehän vain vitsaillaan.
— Ei, Mikael. Sinä vitsailet. Ja jostain syystä kaikkia muita hävettää.
Mikaelin ystävä Jussi laski katseensa lautaseensa. Jussin vaimo Sanna jännittyi ja painoi kämmenensä pöydän reunaan. Hän ei ollut pitkään aikaan pitänyt näistä tapaamisista juuri Mikaelin takia. Joka kerta mies valitsi hetken, jolloin Anna tarjoili ruokaa, kaatoi vieraille juotavaa tai haki keittiöstä jotakin, ja sinkautti tämän suuntaan jonkin piikin. Ensin kyse oli muka Annan hajamielisyydestä. Sitten iästä. Sen jälkeen siitä, että Anna oli ”liian vakava”. Nyt oltiin päädytty suoraan loukkaukseen.
— No älä nyt viitsi, Mikael huitaisi kädellään. — Kaikki ymmärsivät, etten tarkoittanut pahalla.
— Minäkin ymmärsin, Anna sanoi. — Et sinä tee sitä pahantahtoisuudesta. Sinä teet sen tottumuksesta.
Mikaelin otsa kurtistui.
— Mistä tottumuksesta sinä oikein puhut?
— Siitä, että nöyryytät minua muiden edessä ja odotat sitten, että hymyilen, jotta sinun olisi mukavampi olla.
Huoneessa tuli niin äänetöntä, että pihalla nauravien teinien äänet kuuluivat selvästi sisään. Anna istui suorassa kevyessä kesämekossaan, hiukset poninhännälle sidottuina. Hänen kasvoillaan ei näkynyt hämmennystä eikä loukkaantumista. Pikemminkin tarkkaavaisuutta. Aivan kuin hän olisi viimein saanut vahvistuksen asialle, jota oli jo kauan mielessään punninnut.
Mikael ei vielä käsittänyt, että ilta oli luisunut pois hänen hallinnastaan.
— Aiotko järjestää kohtauksen vieraiden aikana? hän kysyi hiljaisemmalla äänellä.
— En. Kohtauksen järjestit sinä. Minä vain lakkasin esittämästä huonekalua.
Jussin poski nytkähti. Hän tarttui lasiinsa, mutta ei juonut. Sanna katsoi Annaa lähes ihaillen. Kolmas vieras, Antti, joka tavallisesti nauroi kovimpaan ääneen Mikaelin jutuille, tutki nyt pöytäliinan reunaa sellaisella keskittymisellä kuin siihen olisi ollut piirretty aarrekartta.
Anna kääntyi hitaasti vieraisiin päin.
— Kuulkaa, ilta päättyy tähän. Tämä ei johdu teistä. En vain aio enää palvella pöytää, jonka ääressä minua loukataan.
Sanna nousi heti.
— Anna, autanko siivoamisessa?
— Ei tarvitse. Päätän itse, mitä teen tälle kaikelle.
Vastaus oli niin luja, ettei Sanna alkanut väittää vastaan. Vieraat ryhtyivät vaivautuneina keräämään tavaroitaan. Mikael suoristautui äkisti.
— Istukaa! hän komensi. — Kukaan ei lähde minnekään. Kohta hän rauhoittuu.
Anna siirsi katseensa mieheensä.
— He lähtevät. Ja sen jälkeen lähdet sinä.
Sanat putosivat huoneeseen painavina ja täsmällisinä. Mikael räpäytti silmiään, ikään kuin merkitys ei olisi heti auennut.
— Mitä?
— Kuulit kyllä.
— Minun asunnostani? hän naurahti hermostuneesti. — Oletko nyt ihan varma, ettet sekoita jotakin?
Anna nousi. Hän käveli lipaston luo, avasi ylimmän laatikon ja otti esiin läpinäkyvän kansion. Hän ei paiskannut sitä pöydälle eikä heilutellut sitä ilmassa. Hän vain laski sen eteensä.
— Asunto on minun. Sain sen isoäidiltäni. Perintö kirjattiin minulle ennen avioliittoamme. Paperit ovat tässä. Sinä tiedät sen kyllä, mutta pidät näköjään siitä, että esität unohtaneesi.
Jussi nousi ensimmäisenä.
— Mikael, me lähdemme nyt.
— Istu alas, Mikael ärähti.
Ensimmäistä kertaa Jussi katsoi häntä ilman hymyä.
— Älä komentele minua. Ja jätä vaimoni rauhaan.
Mikaelin kasvot tummuivat punaisiksi. Oli selvää, että hän olisi halunnut vastata rumasti, mutta todistajien määrä alkoi yhtäkkiä rajoittaa hänen rohkeuttaan. Vieraat keräsivät tavaransa nopeasti. Lähtiessään Sanna puristi Annan kättä ja sanoi hiljaa:
— Soita, jos tarvitset jotakin.
— Soitan, Anna vastasi.
Kun ovi sulkeutui viimeisen vieraan jäljessä, Mikael kääntyi vaimoaan kohti terävästi.
— Oletko sinä menettänyt järkesi? Nöyryytit minut kaikkien edessä!
— Hoidit sen aivan itse.
— Kuka sinä luulet olevasi, että voit ajaa minut ulos?
Anna otti kansiosta toisen paperin ja asetti sen asiakirjojen päälle.
— Ihminen, joka ymmärsi kolme kuukautta sitten, ettet sinä etsi töitä vaan mukavaa sohvaa. Ihminen, joka lakkasi maksamasta mielitekojasi jo toukokuussa. Ihminen, joka tänään sai lopullisen varmistuksen siitä, ettei sinun kanssasi puhuminen johda mihinkään.
Mikael tuijotti häntä. Hänen kasvoillaan välähti ensin ei niinkään raivo vaan nopea laskelmointi. Anna huomasi sen. Mies teki aina niin, kun yritti arvioida, mistä voisi painaa.
— Et sinä heitä aviomiestäsi yöllä ulos, Mikael sanoi jo pehmeämmin. — On kesä, kuuma, kaikilla on hermot kireällä. Riideltiin, siinä kaikki.
— En minä jätä sinua kadulle. Sinulla on äiti. Sinulla on veli. Isälläsi on mökki. Ja sinulla on ystäviä, joille juuri esittelit, miten hauska mies olet. Valitse niistä.
— Entä tavarani?
— Välttämättömimmät pakkaat nyt. Loput haet myöhemmin sovittuna päivänä. Todistajien läsnä ollessa.
Mikael purskahti äkkiä nauruun.
— Sinähän olet valmistautunut tähän?
— Kyllä.
Tuo lyhyt sana vei häneltä teeskennellyn itsevarmuuden tehokkaammin kuin mikään huuto olisi tehnyt.
Anna oli todella valmistautunut. Ei riitaa varten, vaan sitä hetkeä varten, jolloin Mikael kadottaisi viimeisenkin käsityksensä rajoista. Hän ei ollut sietänyt tätä heikkouttaan. Hän oli tarkkaillut. Hän oli laskenut menoja, paikannut yhteisen arjen aukkoja, poistanut miehen pääsyn omille korteilleen, siirtänyt laskujen maksut erillisille tiedoille, vaihtanut salasanat ja säilyttänyt tärkeät asiakirjat paikassa, johon Mikael ei päässyt käsiksi.