Maksakaa vuokra, lainanlyhennykset ja ruokaostokset. Ihan itse. Ilman minua.
Asuntoon laskeutui sellainen hiljaisuus, että sen olisi voinut melkein kuulla. Jopa Helena vaikeni. Hänen kasvoiltaan näki, että hän ymmärsi menneensä tällä kertaa liian pitkälle.
— Laura, oletko sinä tosissasi? Mikael kuiskasi kalpeana. — Häihin on enää kaksi kuukautta. Ravintola on varattu. Sinun pukusi roikkuu jo vaatekaapissa.
— Perutaan varaus. Puvun voin myydä. Se on pieni hinta siitä, etten vietä loppuelämääni äitisi lypsylehmänä. Minä halusin rakentaa perheen, Mikael. Sellaisen, jossa kaksi tasavertaista ihmistä kunnioittaa toisiaan. Sinä taas haluat olla täydellinen poika minun kustannuksellani. Ja siinä sinä oletkin onnistunut loistavasti. Jää siis äitisi kanssa.
Menin makuuhuoneeseen ja aloin kerätä tavaroitani. Mikael kulki perässäni huoneesta toiseen. Ensin hän rukoili minua jäämään, sitten ääni muuttui syyttäväksi, ja lopulta hän jo huusi. Helena istui keittiössä ja painoi kättään rintaansa vasten kuin vanhassa teatteriesityksessä, mutta en enää reagoinut. Kaikki se sumu, jossa olin elänyt, oli kadonnut.
Tunnin kuluttua vedin matkalaukkuni eteiseen. Laskin avaimet hyllylle.
— Hyvästi, Mikael.
Kun astuin ulos, vedin keuhkot täyteen viileää syysilmaa. Sade oli lakannut, ja repeilevien pilvien välistä siivilöityi auringonvaloa. Sattui, tietenkin. Suretti aika, jonka olin antanut valua hukkaan, ja kaikki ne tulevaisuudenkuvat, jotka eivät koskaan toteutuisi. Mutta kivun alla oli jotain vielä voimakkaampaa: käsittämätön keveys. Aivan kuin harteiltani olisi pudonnut valtava säkki, täynnä muiden velkoja, oikkuja ja taitavasti punottuja syyllistämisiä.
Kaivoin puhelimen taskustani, estin Mikaelin ja hänen äitinsä numerot ja tilasin taksin. Elämä ei päättynyt siihen. Päinvastoin. Se jatkui, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan se tuntui omaltani. Minä itse päättäisin, mihin rahani käytän ja ketä sydämeni saa rakastaa.
Muutama kuukausi kului. Lopulta ostin oman asunnon — pienen yksiön, mutta se oli minun. Tein remonttia melkein lapsenomaisella innolla. Valitsin itse listat, valaisimet, kaapinvetimet ja jopa sen, mihin suuntaan verhot laskeutuisivat. Kukaan ei tullut sanomaan, mikä oli turhaa, rumaa tai liian kallista.
Eräänä päivänä palasin rautakaupasta maalipurkki ja pari hyllynkannatinta mukanani, kun törmäsin yhteiseen tuttavaamme Sofiaan.
— Laura! Hei! hän ilahtui ja halasi minua. — Sinähän näytät upealta. Ihan kuin loistaisit.
— Kiitos, Sofia. Minulla on kaikki hyvin. Entä sinulla?
— Ihan tavallisesti, hän vastasi ja vilkaisi minua merkitsevästi. — Kuule, näin muuten vähän aikaa sitten Mikaelin. Hän oli laihtunut hirveästi. Näytti väsyneeltä ja jotenkin loppuun ajetulta.
— Niinkö? kysyin enemmän kohteliaisuudesta kuin kiinnostuksesta. — Mitä hänelle kuuluu?
— Siitä tulisi kokonainen jatkokertomus. Hehän jäivät silloin Helenan kanssa siihen vuokra-asuntoon. Helena puolestaan vuokrasi oman asuntonsa joillekin opiskelijoille, mutta siellä tapahtui vesivahinko. Putki oli pettänyt. Nyt asunto vaatisi kunnon remontin, eikä vuokralaisilta saa mitään irti, koska sopimusta ei kuulemma ollut tehty kunnolla. Samaan aikaan autolaina painaa päälle. Mikael tekee kahta työtä ja on kuulemma koko ajan kireä. Helena asuu nyt hänen kanssaan pienessä halvemmassa yksiössä ja sahaa häntä poikki aamusta iltaan siitä, ettei hän tienaa tarpeeksi eikä pysty maksamaan äitinsä remonttia.
Kuuntelin ilman vahingoniloa. En myöskään tuntenut sääliä. Se oli vain toteamus. Jokainen valitsee itse, mihin suuntaan kulkee. Mikael oli päättänyt olla ”hyvä poika”, vaikka hinta oli hänen oma elämänsä. Se oli hänen tiensä, ei enää minun.
— Ja vielä yksi juttu, Sofia jatkoi hiljaisemmalla äänellä. — Hän kyseli sinusta. Sanoi katuvansa. Että hän oli ollut typerä. Ja että hänen äitinsä pilasi hänen elämänsä.
Hymyilin pienesti.
— Ei Helena hänen elämäänsä pilannut, Sofia. Mikael antoi sen tapahtua. Ihmisen elämää ei voi noin vain tuhota, jos hänellä on oma selkäranka.
Hyvästelimme, ja minä jatkoin matkaani kohti uutta, kodikasta asuntoani. Taskussa puhelin värähti. Palkka oli tullut tilille. Laskin mielessäni menot: vastike, ruoka, vähän säästöön lomaa varten… eikä ainoatakaan vierasta lainaa. Miten suuri onni olikaan saada olla oman kohtalonsa emäntä.
Avasin oven omalla avaimellani ja hengitin sisään tuoreen maalin ja kahvin sekoittunutta tuoksua. Ikkunalaudalla kukki viherkasvi, jonka olin ostanut tupaantuliaisten kunniaksi. Elämä tuntui hyvältä. Siinä ei ollut enää tilaa ihmisille, jotka yrittivät päästä omaan onneensa toisten lompakon kautta.
Illalla istuin teekuppi kädessä ja katselin kaupungin valoja. Mieleeni nousi se viesti, jossa maksuaikataulu oli ollut valmiiksi laadittuna minulle. Yllättäen tunsin melkein kiitollisuutta Helenaa kohtaan. Ilman hänen röyhkeyttään en ehkä olisi nähnyt ajoissa, millainen ihminen oli se mies, jonka kanssa olin aikonut sitoa elämäni yhteen. Tietämättään hän pelasti minut valtavalta virheeltä. Siitä olisi ehkä voinut sanoa kiitos.
Mutta hänen autoaan en olisi silti maksanut. En edes kiitollisuudesta.