Et edes kertonut minulle, mistä summasta oikeasti puhutaan. Kuittasit sen vain sanomalla, että kyse on ”pikkujutusta”. Onko tämä sinusta pikkujuttu, Mikael? Tajuatko sinä, että tuollainen maksu lykkää meidän omaa asuntolainaamme vuosilla eteenpäin?
— Älä nyt koko ajan jauha siitä asuntolainasta! hän huitaisi kädellään ärtyneesti. — Voidaanhan me asua äidin luona. Hän on itse tarjonnut sitä. Oltaisiin ainakin kaikki yhdessä, sovussa. Kyllä me myöhemmin saadaan rahaa säästöön.
Katsoin häntä ja tuntui kuin edessäni olisi seissyt aivan vieras mies. Ei se Mikael, jonka kanssa olin kuvitellut rakentavani tulevaisuutta, vaan ihminen, joka ei kyennyt tekemään päätöksiä ilman äitinsä hyväksyntää. Sanat ”asutaan äidin luona” iskivät minuun kuin lopullinen tuomio. Näin mielessäni jo arkemme Helenan kodissa: jatkuvat kommentit, valvonta, moitteet ja loputtomat neuvot siitä, miten mikäkin asia kuuluisi tehdä oikein.
— Minä en muuta sinun äitisi luo, sanoin hiljaa, mutta niin lujasti, ettei sanoihini jäänyt epäröintiä. — Enkä minä maksa hänen autoaan. Jos tämä on sinulle niin ratkaiseva asia, ehkä meidän ei kannata kiirehtiä häiden kanssa.
Mikael vaikeni. Hän tuijotti minua kulmiensa alta synkkänä.
— Kiristätkö sinä minua nyt? hän kysyi matalalla äänellä. — Oletko sinä oikeasti valmis rikkomaan kaiken rahan takia?
— Ei kyse ole rahasta, Mikael. Kyse on periaatteista. Sinä asetat äitisi mukavuuden meidän yhteisen tulevaisuutemme edelle. Et edes yrittänyt olla minun puolellani tai puolustaa sitä, mitä minä ajattelen. Lähetit minulle vain maksuaikataulun, aivan kuin se olisi automaattisesti minun velvollisuuteni.
Hän ei vastannut heti. Sormet nypläsivät hermostuneesti takin helmaa. Lopulta hän sanoi hiljaa:
— En minä voi kieltäytyä äidiltä. Hän pahoittaa mielensä.
Siihen lauseeseen tiivistyi kaikki. Hän pelkäsi satuttavansa äitiään enemmän kuin menettävänsä minut.
Seuraavat päivät kuluivat painostavassa hiljaisuudessa. En ottanut mitään automaattimaksua käyttöön. Mikael mökötti ja nukkui olohuoneessa. Helena soitti joka päivä, valitti vointiaan ja vihjaili, kuinka kylmä ja kovasydäminen minä olin. Tunsin, miten suhteemme mureni silmieni edessä ja muuttui joksikin muodolliseksi kuoreksi, jossa ei ollut enää lämpöä jäljellä.
Lopullinen käänne tuli odottamatta. Lauantaiaamuna olin juuri valmistautumassa lähtemään vanhempieni luo, kun ovikello soi. Kun avasin oven, kynnyksellä seisoi Helena kahden valtavan matkalaukun kanssa.
— No niin, päivää vain, hän sanoi ja astui eteiseen odottamatta kutsua. — Mikael, poikani, tule auttamaan tavaroiden kanssa. Minä päätin, että koska te olette noin hankalia ettekä halua auttaa rahallisesti, muutan teille vähäksi aikaa. Annan oman asuntoni vuokralle ja maksan niillä rahoilla lainaa pois. Täällä minä puolestani autan teitä. Laitan ruokaa ja siivoan. Te nuoret teette niin paljon töitä, ettei teillä kuitenkaan riitä aika kotihommiin.
Jäin sanattomaksi. Mikael pyöri äitinsä ympärillä ja raahasi laukkuja sisään.
— Äiti, miksi sinä nyt noin, ilman mitään varoitusta… hän mutisi, mutta hänen äänestään puuttui pieninkin vastustus.
— Mitä sitä varoittelemaan? Mehän olemme perhettä! Helena vastasi ja loi vuokra-asuntoomme arvioivan katseen. — Vai niin, Laura, sinä siis nukut tässä huoneessa? Mainiota. Minä asetun tänne. Te voitte Mikaelin kanssa siirtyä pienempään huoneeseen, se on teille oikein kodikas.
Se oli viimeinen pisara. Raja, jonka yli en aikonut astua.
— Helena, sanoin, ja oma ääneni kuulosti hämmästyttävän tasaiselta, vaikka sisälläni kaikki tärisi. — Te ette tule asumaan täällä.
Kaikki pysähtyi. Mikaelilta putosi matkalaukku kädestä. Helena kääntyi hitaasti minua kohti, ja hänen kasvonsa lehahtivat tummanpunaisiksi.
— Mitä sinä sanoit? hän sähähti. — Ajatko sinä tulevan miehesi äidin kadulle?
— Tämä ei ole teidän asuntonne. Eikä tämä ole Mikaelinkaan. Me asumme täällä vuokralla. Minä en ole antanut lupaa siihen, että tänne muuttaa lisää ihmisiä. Jos haluatte vuokrata oman kotinne, se on teidän asianne. Mutta tänne ette muuta.
— Mikael! Helena kiljaisi. — Kuuletko sinä, mitä tuo röyhkimys puhuu? Sano nyt jotakin! Oletko sinä mies vai et?
Mikaelin katse sinkoili meidän välillämme. Hän oli vaivaantunut ja selvästi peloissaan, mutta vuosien tottelemisen tapa osoittautui vahvemmaksi kuin mikään muu.
— Laura, no oikeasti… hän aloitti epävarmasti. — Ei äitiä voi nyt uloskaan heittää. Hän toi jo tavaransa. Hän voi olla täällä vähän aikaa, kunnes löytää vuokralaiset asuntoonsa. Mitä pahaa siinä muka on?
Katsoin häntä ja ymmärsin, ettei mitään ollut enää pelastettavissa.
— Hyvä on, sanoin ja nyökkäsin hitaasti. — Antaa hänen jäädä.
Helenan kasvoille levisi voitonriemuinen hymy, ja hän suuntasi makuuhuonetta kohti.
— No niin, järki voitti sittenkin! Minähän tiesin, että me pääsemme sopuun. Minä järjestän täällä kaiken uusiksi, ja nuo vanhanaikaiset verhot saavat lähteä heti…
— Mutta minä lähden, sanoin lauseen loppuun.
— Minne muka? Mikael ei ymmärtänyt. — Vanhemmillesi päiväksi vai?
— En, Mikael. Minä lähden lopullisesti. Pakkaan omat tavarani ja muutan pois. Te voitte jäädä tänne asumaan.