— Minulle ”äiti käski” ei ole mikään perustelu, minä lisäsin.
Mikael ponkaisi tuolilta niin äkisti, että lautanen kilahti pöytää vasten. Ruokaan hän ei ollut koskenutkaan.
— Sinä olet käsittämättömän itsekäs, Laura. Luulin, että me olemme samalla puolella. Mutta sinä lasket senttejä silloin, kun kyse on minun äitini hyvinvoinnista.
Hän marssi seuraavaan huoneeseen ja paiskasi oven kiinni niin, että seinät tärähtivät. Minä jäin keittiönpöydän ääreen yksin. Ulkona sade alkoi ropista ikkunaan, ja sen ääni tuntui vain korostavan hiljaisuutta. Minua loukkasi, minua kirveli sisältä, mutta kaiken sen alla jokin kylmä ja selkeä ajatus alkoi hahmottua: tämä oli vasta alkua. Jos antaisin nyt periksi, seuraavalla kerralla raja siirtyisi taas kauemmas.
Seuraavana päivänä sovin tapaamisen Helenan kanssa. Halusin kuulla asiat suoraan häneltä ennen kuin koko tilanne lukittuisi joksikin, josta ei enää päästäisi ulos. Tapasimme hänen suosikkikahvilassaan keskustassa.
Tuleva anoppini otti minut vastaan leveällä, säteilevällä hymyllä. Hän näytti moitteettomalta: hiukset oli leikattu uudella tavalla, yllä oli kalliin näköinen jakkupuku ja kädet olivat huolitellut viimeistä yksityiskohtaa myöten. Hänessä ei ollut pienintäkään merkkiä ihmisestä, joka olisi joutunut taloudelliseen ahdinkoon.
— Laura-kulta, tilaa mitä vain haluat, täällä kaikki on ihanaa! hän visersi ja selasi ruokalistaa. — Heillä on sellainen siirappikahvi, että siihen voisi jäädä koukkuun. No, miten hääjärjestelyt etenevät? Onko kaikki jo valmista?
— Ei vielä, Helena, vastasin ja nyökkäsin, vaikka jouduin tietoisesti pitämään ääneni rauhallisena. — Juuri nyt käymme budjettia uudelleen läpi. Yllättäviä menoja on tullut enemmän kuin osasimme odottaa.
— Voi, raha on vain rahaa! hän huiskautti kättään, ja rannekorujen kulta välähti kattokruunun valossa. — Tärkeintä on rakkaus ja se, että ihmiset ymmärtävät toisiaan. Ai niin, antoiko Mikael sinulle maksuaikataulun? Kirjoitin siihen kaiken valmiiksi, ettei tule myöhästymisiä. Pankit ovat nykyään armottomia.
Vedettiin henkeä hitaasti. Nyt oli pakko sanoa se ääneen.
— Helena, juuri siitä halusinkin puhua. En voi ottaa teidän autolainanne maksamista vastuulleni. Minulla ja Mikaelilla jokainen euro on jo laskettu. Haluamme oman kodin emmekä halua viettää vuosia muuttamalla vuokra-asunnosta toiseen.
Hänen hymynsä katosi kasvoilta vähitellen, kuin joku olisi pyyhkinyt sen pois. Tilalle tuli jäinen, loukkaantunut hämmennys.
— Anteeksi nyt, mutta en ymmärrä. Mitä tarkoittaa, ettet voi? Mikael kertoi, että sait vastikään oikein hyvän bonuksen. Ja muutenkin sinä tienaat häntä enemmän. Perheessä rahat ovat yhteisiä. Ja äiti on sentään äiti.
— Yhteinen talous tarkoittaa minua ja Mikaelia, sanoin lujasti. — Me päätämme yhdessä, mihin meidän rahamme käytetään. Auto taas on teidän oma hankintanne ja teidän oma päätöksenne. Te ette kysyneet meiltä mitään silloin, kun otitte sen. Miksi minun pitäisi nyt maksaa siitä?
— Miten sinä kehtaat! Helena kivahti niin kovaa, että hänen kuppinsa oli vähällä kaatua. — Et ole vielä edes kunnolla osa meidän perhettämme, ja jo alat määrätä? Minä kasvatin poikani yksin, uhrasin terveyteni hänen vuokseen! Ja sinä et raaski antaa muka pientä summaa tulevan miehesi äidille?
— Pientä summaa? toistin ja tunsin silmieni levenevän. Mikael oli viisaasti jättänyt summan mainitsematta. — Helena, sehän on melkein puolet meidän vuokrastamme. Tai kokonainen kuukausierä asuntolainaa varten.
— No entä sitten? Odottakaa sen asunnon kanssa. Asutte vuokralla vielä jonkin aikaa. Tai muuttakaa minun luokseni, minulla on iso kolmio, kyllä sinne mahdutaan. Ja kun minulla on auto, voin tuoda teille ruokaa ja kuljettaa mökillekin. Sinä olet kyllä kiittämätön, Laura. Minä otin sinut vastaan kuin oman tyttären, ja sinä…
Hän käänsi kasvonsa teatraalisesti pois ja veti suunsa loukkaantuneeseen mutruun. Keskustelu oli epäonnistunut jo ennen kuin se ehti kunnolla alkaa. Oli päivänselvää, ettei mikään selitys menisi perille. Helenan silmissä minä en ollut ihminen omine suunnitelmineni, vaan käyttökelpoinen väline, rahalähde hänen mukavampaa arkeaan varten.
Illalla kotona odotti uusi, vielä raskaampi keskustelu Mikaelin kanssa. Hän oli ehtinyt puhua äitinsä kanssa, ja sen kuuli jo tavasta, jolla hän avasi oven.
— Mitä sinä oikein teit äidille? hän hyökkäsi kimppuuni jo eteisessä. — Ajoit hänet melkein hysteriaan! Verenpaine kuulemma nousi pilviin, ambulanssiakin oltiin jo vähällä soittaa!
— Mikael, minä kieltäydyin kohteliaasti maksamasta hänen lainaansa, vastasin. — Onko se sinun mielestäsi jonkun hysteriaan ajamista? Entä se, että hän vaatii minulta valtavan summan rahaa, eikö se häiritse sinua lainkaan?
— Hän ei vaadi, hän pyytää apua! Mikael huusi. — Olisit voinut käyttäytyä pehmeämmin. Olisit sanonut, että nyt on tiukkaa, ja sitten olisimme miettineet yhdessä ratkaisun. Miksi sinun piti olla noin jyrkkä?
— Siksi, etten halua aloittaa meidän perhe-elämäämme valheiden ja manipuloinnin varaan.