Teini-ikäiset viilettivät potkulaudoillaan pihan poikki. Kaikkialla hänen ympärillään elämä kuohui ja liikkui, mutta Anna tunsi katsovansa sitä kuin paksun lasiseinän takaa, aivan kuin hän olisi ollut akvaariossa.
Illalla Mikael tuli kotiin myöhään, väsyneenä ja nälkäisenä. Anna lämmitti ruoan, kantoi lautasen pöytään ja korjasi jäljet pois, kun mies oli syönyt. Se oli vuosien aikana hioutunut rutiini, melkein kuin äänetön näytelmä, jossa jokaisella liikkeellä oli ennalta määrätty paikkansa. Mikael puhui jotakin työasioistaan, mutta ei oikeastaan odottanut vastausta. Anna oli hänelle jo kauan sitten muuttunut taustaksi, kodin kalusteisiin kuuluvaksi osaksi.
— Niin, huomenna lähden viikoksi työmatkalle, Mikael tokaisi ja napsutteli television kanavia. — Hämeenlinnaan. Yksi projekti pitää saada siellä päätökseen. Otan matkakuluihin rahaa sinun palkastasi, minun rahani menivät jo.
Anna kohotti katseensa sukista, joita oli juuri paikkaamassa.
— Entä taloyhtiön maksut ja muut laskut? Nehän erääntyvät huomenna.
— Pyydä joltakulta lainaksi. Vaikka siltä Marialta, Mikael sanoi irrottamatta silmiään ruudusta. — Maksan sitten takaisin.
Maksan sitten takaisin. Kuinka monta kertaa Anna olikaan kuullut nuo sanat. Ja kuinka monta kertaa hän oli saanut myöhemmin nolona selitellä muille, miksei velkaa ollutkaan vielä palautettu.
Yöllä, maatessaan kuorsaavan miehensä vieressä, Anna tuijotti kattoa. Marian sanat kiersivät mielessä yhä uudelleen: et kai sinä oikeasti halua elää loppuelämääsi palvelijan osassa?
Olihan hän joskus ollut aivan toisenlainen. Opettajaopintojen aikana hänet oli valittu ryhmän vanhimmaksi, ja opiskelutoverit tulivat kysymään häneltä neuvoja. Hän oli haaveillut suuresta rakkaudesta, tasavertaisesta avioliitosta ja kodista, jossa lapset kasvaisivat kunnioituksen ja ymmärryksen keskellä. Missä vaiheessa kaikki oli kääntynyt näin? Milloin hän oli suostunut muuttumaan omaksi varjokseen?
Seuraavana päivänä Anna saattoi Mikaelin matkaan. Mies lähti taksilla ja jätti jälkeensä tavanomaiset ohjeensa:
— Katso sitten äidin perään, muista lääkkeet ja pidä huoli, että kotona on järjestys.
Pirkko asettui olohuoneeseen television eteen teekuppi kädessään.
— Annaseni, etkö voisi käydä ostamassa minulle keksejä? Tekisi niin mieli jotakin makeaa.
— Millä rahalla? Anna lipsautti ennen kuin ehti hillitä itseään.
Anoppi kääntyi katsomaan häntä hämmästyneenä, melkein loukkaantuneen ylväästi.
— Miten niin millä? Sinähän saat opettajan palkkaa.
— Se sama palkka menee teidän lääkkeisiinne ja laskuihin.
— Vai sillä tavalla! Pirkko ponkaisi sohvalta ylös. — Nyt sitten sairasta vanhaa ihmistä varten ei liikene edes keksejä! Kolmekymmentä vuotta olen pitänyt sinua kuin omaa tytärtä, ja sinä…
Anna kuunteli tuttuja syytöksiä, mutta tällä kertaa jokin hänen sisällään ei enää taipunut. Riitti. Riitti, että hänen piti pyytää anteeksi sitä, että hän käytti oman palkkansa välttämättömiin menoihin. Riitti, että hän tunsi syyllisyyttä siitä, ettei voinut ostaa makeisia rahalla, jota ei ollut olemassa.
— Pirkko, Anna keskeytti anopin vuodatuksen, — minä lähden lääkäriin. Päätä särkee.
Se ei ollut totta. Anna oli menossa juristin luo.
Oikeusaputoimiston osoitteen hän oli etsinyt netistä jo edellisenä iltana. Bussissa istuessaan hän puristi kämmenessään pientä paperilappua, johon osoite oli kirjoitettu, eikä vieläkään oikein uskonut, että oli todella päättänyt tehdä tämän.
Helena, harmaita suortuvia hiuksissaan kantava nainen, jolla oli tarkka ja rauhallinen katse, kuunteli Annan kertomuksen keskeyttämättä. Hänen kasvoilleen ei noussut ihmetystä.
— Valitettavasti tilanteenne ei ole mitenkään harvinainen, hän sanoi lopulta. — Taloudellisen kontrollin kautta tapahtuva henkinen alistaminen on perheissä paljon tavallisempaa kuin moni kuvittelee. Mutta teillä on perusteet vaatia omaisuuden jakoa.
— Entä jos hän vastustaa? Anna kysyi hiljaa. — Hän sanoo varmasti, että kaikki rahat ovat olleet hänen.
— Asunto on hankittu avioliiton aikana, Helena vastasi tyynesti. — Silloin sillä ei ole ratkaisevaa merkitystä, kenen nimi papereissa lukee. Teillä on oikeus puoleen.