— Anna, missä minun harmaa poolopaitani on? Ja miksi jääkaapissa ei ole rahkaa? Äiti nimenomaan pyysi eilen, että sitä ostettaisiin.
Anna pysähtyi tiskialtaan ääreen lautanen kädessään. Mikael seisoi keittiön oviaukossa jo työmaalle lähtöön pukeutuneena, kiireisenä ja ärtyneenä. Hänen takanaan näkyi anopin, Pirkon, hahmo haalistuneessa aamutakissa.
— Poolopaita on vaatekaapissa, talvivaatteiden hyllyllä, Anna vastasi hiljaa. — Ja rahkaa… minulla ei ollut rahaa.
— Kuinka niin ei ollut? Pirkko tunkeutui poikansa ohi keittiöön. — Mikaelhan antoi sinulle viime viikolla rahaa!
Anna laski katseensa. Ne rahat olivat menneet yhtiövastikkeeseen, sähköön ja Pirkon omiin lääkkeisiin. Sitä oli kuitenkin turha selittää. Tässä kodissa hänen sanoillaan ei ollut painoa, eivätkä perustelut muuttaneet mitään.
— Älä seiso siinä kuin patsas! Mikael räjähti. — Minä myöhästyn töistä, ja sinä alat taas selitellä. Pyydä Marialta lainaksi, hänhän on olevinaan ystäväsi.
Hän paiskasi kaapin oven auki, nappasi poolopaidan hyllyltä ja katosi eteiseen. Pirkko pudisti päätään sellaisella ilmeellä kuin olisi kantanut koko maailman murheita harteillaan.
— Sinä kulutat hänet loppuun, Anna. Mies tekee töitä kuin härkä, eikä saa kotonakaan hetken rauhaa. Meidän aikanamme vaimot osasivat käyttäytyä toisin.
Ulko-ovi pamahti kiinni. Asuntoon laskeutui raskas hiljaisuus. Anna söi mekaanisesti loppuun leivän, jonka päällä oli margariinia. Voita ostettiin vain silloin, kun vieraita oli tulossa tai oli jokin juhlapäivä. Miksi hän yhä sieti tätä? Miksei hän voinut sanoa ääneen, että hänkin kävi töissä, piti koulussa kuusi tuntia opetusta päivässä, hoiti luokanvalvojan tehtävät, valmensi oppilaita kokeisiin ja palasi sen jälkeen kotiin pesemään pyykkiä, siivoamaan ja laittamaan ruokaa kolmelle ihmiselle? Ja kaiken tämän päälle hänen piti pärjätä niillä murusilla, jotka mies suvaitsi antaa niin sanottuihin naisten menoihin.
Ovikello katkaisi ajatukset. Kynnyksellä seisoi Maria, viidennen kerroksen naapuri, ruokakassi kädessään.
— Anna, miten sinä voit? Näytät taas siltä kuin olisit itkenyt tai ainakin niellyt jotain pahaa.
— Ihan hyvin kaikki on, Anna vastasi automaattisesti ja päästi hänet keittiöön.
— Älä viitsi. Olet neljäkymmentäviisi, et mikään koulutyttö, jonka posket lehahtavat punaisiksi jokaisesta kovasta sanasta, Maria sanoi ja kävi suoraan asiaan. — Mitä nyt on tapahtunut?
Silloin jokin Annan sisällä antoi periksi. Sanat tulivat ulos ilman, että hän ehti pidätellä niitä. Hän kertoi rahkasta, jota ei pystynyt ostamaan. Hän puhui loputtomista moitteista, rahasta, jota ei koskaan riittänyt edes välttämättömään, ja anopista, joka kohteli häntä kuin palkatonta palvelijaa.
Maria kuunteli, laski kassinsa lattialle ja katsoi häntä pitkään.
— Tiedätkö sinä muuten, että tämä asunto kuuluu puoliksi sinulle? hän kysyi äkkiä. — Sehän ostettiin niillä rahoilla, jotka saatiin sinun vanhempiesi asunnon myynnistä.
— Mutta paperit ovat Mikaelin nimissä…
— Entä sitten? Olitte naimisissa, kun asunto hankittiin. Sinulla on oikeutesi. Maria veti tuolia lähemmäs ja madalsi ääntään. — Kuule, entä jos sinä…
Hän ei sanonut lausetta loppuun, mutta Anna ymmärsi heti. Rinnassa muljahti oudosti — oliko se pelkoa vai sittenkin toivoa? Avioero? Kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen? Miten sellaisesta edes lähdettäisiin liikkeelle? Millä hän eläisi? Ja mitä lapset sanoisivat?
— Ajattele sitä edes, Maria sanoi hiljaa. — Et kai sinä oikeasti halua viettää loppuelämääsi palvelijan osassa?
Kun naapuri oli lähtenyt, Anna jäi pitkäksi aikaa istumaan keittiön pöydän ääreen ja tuijotti ikkunasta ulos. Pihalla lapset leikkivät, nuoret äidit työnsivät vaunuja, ja elämä jatkui hänen silmiensä edessä tavallisena ja äänekkäänä, aivan kuin mikään ei olisi muuttumassa.