— Helena, jätetään tämä tähän.
— Mikä jätetään? Totuusko? — Helena oli jo matkalla pöydän luo, kädet lanteilla ja leuka pystyssä. — Sinusta ei edes ymmärrä, mitä varten sinä täällä olet. Et ole kunnollinen emäntä etkä kunnollinen vaimo!
— Äiti, nyt riittää oikeasti. — Mikael ilmestyi huoneesta tukka sekaisin, t-paita rypyssä ja kasvoillaan sellainen ilme, kuin hänet olisi revitty kesken unien.
— Ei todellakaan riitä! — Helena korotti ääntään entisestään. — Jos ei kelpaa, niin mene oman äitisi luo!
Anna oli hetken aivan hiljaa. Sitten hän nyökkäsi. Rauhallisesti, hitaasti, ilman pienintäkään kiirettä.
— Hyvä on.
Hän nousi tuolilta, otti mukaansa asiakirjakansion — sen, jossa olivat asunnon omistustiedot, asuntolainasopimus ja kolmen vuoden maksukuitit — ja käveli makuuhuoneeseen. Kaapin oven takaa hän veti esiin valmiiksi pakatun laukun. Mikael jäi seisomaan oviaukkoon ja tuijotti häntä.
— Anna, mitä sinä nyt? Minne olet menossa?
— Äidin luo, hän vastasi yksinkertaisesti.
— Oletko tosissasi? Yhden äidin lausahduksen takia?
Anna veti laukun vetoketjun kiinni. Hän keräsi puhelimen, laturin ja autonavaimet. Kansion hän asetti päällimmäiseksi laukkuun.
— Olen.
Helena seisoi käytävässä sanattomana. Ensimmäistä kertaa koko aamuna. Ehkä hän ei ollut odottanut tätä. Ehkä hän oli luullut, että Anna vaikenisi niin kuin ennenkin, menisi kylpyhuoneeseen, tulisi hetken päästä takaisin ja jatkaisi elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mutta Anna avasi ulko-oven, astui ulos ja sulki sen perässään hiljaa. Ei paiskausta, ei näyttävää elettä.
Hississä hän katsoi käsissään olevaa kansiota. Paperit asunnosta. Kolme vuotta maksuja. Hänen kotinsa.
Puhelin alkoi väristä jo kahden minuutin kuluttua. Mikael soitti. Anna katkaisi puhelun. Se soi uudelleen. Hän hylkäsi senkin. Sitten hän työnsi puhelimen taskuun ja käveli parkkipaikalle.
Auto käynnistyi heti ensimmäisellä yrityksellä. Se tuntui hyvältä merkiltä.
Äiti asui kaupungin toisella laidalla. Matkaan meni noin neljäkymmentä minuuttia, jos liikenne sujui. Anna ajoi leveää katua pitkin ja huomasi, että hänen päänsä oli yllättävän tyhjä. Ei ajatuksia, ei jossittelua, ei kysymystä siitä, tekikö hän nyt virheen. Oli vain tie, liikennevalot ja hiljaisella kuuluva radio.
Puhelin soi vielä kolme kertaa. Kahdesti Mikael, kerran tuntematon numero. Anna ei vastannut yhteenkään puheluun.
Äiti avasi oven ennen kuin Anna ehti edes painaa ovikelloa. Hän oli ilmeisesti katsellut ikkunasta.
— Tule sisään. Laitoin teen jo valmiiksi.
Hän ei kysynyt, mitä oli tapahtunut. Ei huokaillut, ei levitellyt käsiään, ei ryhtynyt päivittelemään. Hän vain otti laukun, nosti sen nurkkaan ja he istuutuivat keittiöön vastakkain, aivan kuten Annan lapsuudessa, mukit käsissään.
— Oletko pitkään? äiti kysyi.
— En tiedä vielä, Anna vastasi rehellisesti.
Äiti nyökkäsi ja kaatoi hänelle lisää teetä.
Mikael tuli seuraavana päivänä, sunnuntaina, suunnilleen puolenpäivän aikaan. Ovikello soi. Anna katsoi ovisilmästä ja näki hänet käytävässä: takki auki, hartiat vähän lysyssä, kasvoilla syyllinen ilme. Niin ennalta arvattavaa.
Hän avasi oven.
— Anna, jutellaan nyt. — Mikael astui eteiseen ja vilkuili ympärilleen, aivan kuin ei olisi tullut anoppilaan vaan neuvotteluhuoneeseen. — Äiti meni vähän liian pitkälle. Tiedäthän sinä, millainen hän välillä on…
— Mikael. — Anna risti käsivartensa rinnalleen. — Tulitko pyytämään anteeksi vai selittämään?
Mikael epäröi.
— No… vähän molempia.
— Aloita sitten siitä ensimmäisestä.
Hänen kasvoillaan häivähti ärtymys. Vain hyvin nopeasti, mutta Anna näki sen. Tuo sama ilme tuli aina silloin, kun häneltä pyydettiin jotakin täsmällistä, jotakin sellaista, josta ei voinut luikerrella sivuun. Mikael ei pitänyt konkreettisista asioista. Konkreettisuus merkitsi vastuuta.
— Anteeksi, hän sanoi lopulta. — Minun olisi pitänyt puhua hänelle aikaisemmin. Olet oikeassa.
— Soita minulle sitten, kun olet puhunut hänelle oikeasti ja kun hän on muuttanut takaisin omaan asuntoonsa. Silloin minä palaan.
Mikael raotti suutaan.
— Anna, ei hän voi noin vain…
— Hänellä on oma koti, Anna keskeytti tyynesti. — Remontti valmistui jo kauan sitten. Kahdeksan kuukautta sitten.
Mikael lähti parinkymmenen minuutin kuluttua saamatta mitään mukaansa. Äidin keittiössä tilanne synnytti kuitenkin lyhyen mutta osuvan kommentin:
— Ihan hyvä poika. Harmi vain, että on äitinsä poika.
Maanantaina Anna meni töihin tavalliseen tapaan. Yhdeksältä, aulan kahviautomaatista haettu muki kädessään. Työkaverit eivät huomanneet mitään, tai sitten he olivat kohteliaasti huomaamatta. Päivä kului vauhdilla: sesonki, matkapaketit, asiakkaat, puhelut. Kuuteen mennessä hän oli melkein unohtanut, että hänen elämänsä oli muuttunut.
Melkein.
Keskiviikkona Helena soitti. Anna katsoi puhelimen näyttöä ja mietti hetken, vastaisiko. Lopulta hän painoi vihreää luuria.
— Anna, — anopin ääni oli oudon hiljainen. Melkein inhimillinen. — Sinä olet kuitenkin aikuinen ihminen. Ei noin vain voi lähteä.
— Voi, Anna sanoi.
— Ehkä minä sanoin vähän liikaa…
— Helena, puhutaan suoraan. Te olette asunut minun asunnossani kahdeksan kuukautta. Minä maksan lainaa. Te kutsutte vieraita, ette siivoa jälkiänne ja heitätte minun tavaroitani pois. Se ei ole ”vähän liikaa sanomista”. Se on toimintatapa.
Linja vaikeni hetkeksi.
— Mikä toimintatapa muka, Helena tuhahti, ja siinä se entinen sävy jo palasi: terävä, tuttu ja pistävä. — Asunto on sinun nimissäsi vain siksi, että Mikaelin luottotiedot eivät olleet kunnossa. Ihmisten kesken se on silti hänen asuntonsa.
Anna oli vähällä naurahtaa. Ihmisten kesken.
— Ymmärsin kantanne, hän sanoi tasaisesti. — Näkemiin.
Sitten hän katkaisi puhelun.
Illalla Anna otti asiakirjakansion esiin ja kävi kaiken vielä kerran läpi, hitaasti ja huolellisesti. Asuntolainasopimus: lainanottaja Anna Korhonen. Omistustodistus: omistaja Anna Korhonen. Maksukuitit: maksaja Anna Korhonen. Kaikki oli selvää. Kaikki kuului hänelle.
Sen jälkeen hän avasi pankkisovelluksen ja tarkisti jäljellä olevan velan. Jäljellä oli vielä neljän vuoden verran.