— Lähde täältä pois! Sinua ei jaksa enää kukaan — kuljet nurkissa, tuijotat ja nuuskit joka paikkaa! — Helena ei edes kääntynyt puhuessaan. Hän seisoi selin käytävään ja katseli ikkunasta ulos, aivan kuin olisi osoittanut sanansa pihalle eikä miniälleen. — Tämä on minun poikani asunto, jos satut muistamaan. Jos meitä huvittaa, heitämme sinut vaikka ulos!
Anna pysähtyi keskelle eteiskäytävää. Hänellä oli ruokakassi kädessään, mutta kasvoilla ei värähtänyt mikään. Sen taidon hän oli jo oppinut. Kahden vuoden aikana hän oli oppinut paljon muutakin.
Anoppi oli muuttanut heidän luokseen kahdeksan kuukautta aikaisemmin. Aluksi kyse oli ollut vain “parista viikosta”, koska hänen vanhassa kerrostaloasunnossaan oli muka remontti. Remontti valmistui aikanaan, mutta Helena ei lähtenyt minnekään. Hän jäi. Kuin huonekalu, joka oli kannettu sisään ja unohdettu viedä pois.
Asunto oli kaksio uudessa talossa Kalevankadun varrella. Lainaa maksoi Anna — täsmällisesti joka kuukausi, ilman yhtäkään väliin jäänyttä erää — omasta palkastaan matkatoimiston asiakaspäällikkönä. Hänen miehensä Mikael oli töissä autokorjaamolla, mutta jotenkin tämän rahat loppuivat aina ennen kuin asuntolainan maksupäivä ehti tulla. Milloin oli tullut “yllättävä säätö”, milloin “lisät viivästyivät”, milloin hän oli “maksanut vanhan velan pois”. Selityksiä riitti. Anna oli lakannut kuuntelemasta niitä jo kauan sitten.
Eräänä perjantai-iltana Helena toi kotiin vieraita. Heitä oli kolme: hänen ystävänsä Maria miehensä kanssa sekä joku Juhani-niminen mies, jonka Anna oli nähnyt elämässään vasta toista kertaa. Vieraat levittäytyivät keittiöön, nostivat pullot pöydälle ja panivat television huutamaan täydellä voimalla.
Anna tuli kotiin puoli yhdeksän aikaan. Keittiön pöydällä odotti vuori pesemättömiä astioita edellisen samanlaisen illan jäljiltä, tuhkakuppi oli ääriään myöten täynnä, ja lattialla näkyi kuivunut läikkä jostakin kaatuneesta.
— Mikael, hän sanoi ja kurkisti olohuoneeseen.
Mies makasi sohvalla ja selasi puhelintaan.
— Näitkö, millainen keittiö on?
— No äiti tuli porukan kanssa, Mikael kohautti olkapäitään. — Mitä siitä nyt?
— Mitä siitä nyt, Anna toisti hiljaa. — Ei mitään.
Hän kääntyi pois, meni kylpyhuoneeseen ja sulki oven perässään. Peilistä katsoi takaisin kolmekymmentäyksivuotias nainen, jolla oli tummat varjot silmien alla ja hiukset kiireessä sidottuna miten sattui. Matkatoimistossa oli juuri sesongin kuumin aika: hän teki töitä yhdeksästä seitsemään, joskus kahdeksaan asti, ja palasi kotiin tyhjäksi puristettuna kuin sitruuna. Ja kotona häntä odotti tämä.
Keittiöstä kantautui Helenan nauru — kova, vyöryvä, melkein teatraalinen, kuin hän olisi ollut esiintymislavalla.
— Voi Maria, sinä se osaat sanoa! hän hohotti.
Anna avasi hanan kovemmalle.
Helena oli niitä naisia, joista sanottiin, että heillä oli omat konstinsa. Vieraiden nähden hän oli seurueen sielu: nauroi, tarjosi syötävää, halasi, kertoi vitsejä. Mutta se oli vain julkisivu. Kotona hän muuttui toiseksi ihmiseksi. Hän määräili, mutisi, siirteli tavaroita paikasta toiseen ja heitti pois kaiken, mikä ei häntä miellyttänyt. Kerran hän oli vienyt roskiin Annan uudet lenkkarit, koska ne olivat kuulemma “vieneet tilaa hyllyltä”.
— Maksoin niistä kengistä kuusikymmentä euroa, Anna oli silloin sanonut.
— Entä sitten? Rumathan ne olivat, anoppi oli vastannut ja mennyt katsomaan sarjaansa.
Mikael oli ollut paikalla kuulemassa keskustelua. Hän ei sanonut sanaakaan.
Sinä iltana Anna istui pitkään autossa talon edessä. Hän vain istui ja ajatteli.
Vähitellen hän alkoi nähdä kaavan. Aina kun hän yritti sanoa vastaan tai asettaa edes jonkinlaisia rajoja, Helena alkoi välittömästi itkeä. Kyyneleet ilmestyivät kuin napista painamalla: punoittavat silmät, vapisevat huulet, loukkaantunut ääni. “Olen antanut koko elämäni pojalleni, ja nyt minut ajetaan pois.” Mikael ryntäsi saman tien lohduttamaan äitiään ja katsoi Annaa syyttävästi, aivan kuin sanoen: näetkö nyt, mitä sait aikaan.
Se oli taitolaji. Todellinen mestarinäyte.
Eräänä huhtikuisena aamuna Anna meni Maanmittauslaitoksen asiakaspalvelupisteeseen.
Mitään erityistä ei ollut tapahtunut juuri sinä päivänä. Aika oli vain kypsä. Hän oli miettinyt asiaa pitkään, viime kesästä asti, siitä hetkestä lähtien kun Helena oli ensimmäisen kerran ilmoittanut kovaan ääneen Marian kuullen: “Tämä asunto on Mikaelin, älköön kukaan unohtako.” Anna ei ollut silloin vastannut mitään. Hän oli vain painanut lauseen mieleensä.
Palvelupisteessä hän seisoi jonossa neljäkymmentä minuuttia. Sitten hän pyysi virallisen otteen huoneiston omistustiedoista. Kun paperi annettiin hänelle, hän luki sen rauhassa. Kaikki oli siinä mustaa valkoisella. Omistaja: Anna Korhonen. Vain hän. Laina oli tehty hänen nimiinsä. Käsirahan, 2 300 euroa, hän oli maksanut omista säästöistään. Mikael oli silloin todennut huolettomasti: “Kyllähän sinä siitä selviät, sinulla on vakaammat tulot.”
Anna otti asiakirjasta kuvan puhelimeensa ja sujautti paperin laukkuunsa.
Sen jälkeen hän meni vastapäiseen kahvilaan, tilasi cappuccinon ja soitti äidilleen.
— Äiti, onko teidän vierashuoneen sohva vapaana?
— Tietysti on. Oletko sinä tulossa?
— Ehkä. En ihan nyt, mutta pian.
Äiti ei kysellyt enempää. Hän osasi muutenkin aavistaa, milloin oli parempi olla painostamatta.
Kaikki ratkesi lauantaina.
Helena oli ollut aamusta asti pahalla tuulella. Maria oli sanonut hänelle puhelimessa jotakin, mutta mitä tarkalleen, sitä Anna ei tiennyt. Anoppi kulki asunnossa edestakaisin, huokaili äänekkäästi, kolisteli kattiloita ja paiskoi kaappien ovia. Anna istui keittiön pöydän ääressä kahvikuppinsa ja työpapereidensa kanssa. Hänen piti tarkistaa varauksia maanantaihin mennessä.
— Voisit sinä joskus siivotakin, Helena heitti ohimennessään.
Anna nosti katseensa.
— Siivoan tänä iltana.
— Tänä iltana! Hän aikoo siivota tänä iltana! — Helena pysähtyi ja kääntyi ympäri. Hänen äänessään oli jo se tuttu sävy: kova, painostava ja julkinen, aivan kuin hän ei olisi puhunut kotona vaan torilla yleisön edessä. — Ymmärrätkö sinä ollenkaan, millaisessa läävässä täällä eletään? Joka paikassa likaa, tavarat hujan hajan, eikä Mikael-paralle ole edes ketään laittamassa ruokaa…
— Riittää, Anna sanoi matalalla äänellä ja sulki kansion rauhallisesti.