Maksuja olisi siis edessä vielä pitkä pätkä. Se oli kuitenkin siedettävää. Anna oli selvinnyt kolmesta edellisestä vuodesta, joten hän selviäisi seuraavistakin.
Äiti toi keittiöstä lautasellisen viipaloitua juustoa ja laski sen hänen viereensä. Hän ei kysynyt mitään eikä ryhtynyt lohduttamaan. Anna huomasi yhtäkkiä ajattelevansa, ettei ollut pitkään aikaan kokenut tällaista hiljaisuutta. Sellaista, jossa ei ollut painetta. Hiljaisuutta, jossa ei tarvinnut jännittyneenä odottaa oven paiskautumista tai seuraavaa pisteliästä huomautusta.
Torstaina Mikaelilta tuli viesti.
“Äiti suostuu lähtemään. Tavataanko ja puhutaan?”
Anna luki viestin kahteen kertaan. Sana suostuu särähti hänen korvaansa. Aivan kuin Helena tekisi jonkin suurenkin myönnytyksen, eikä vain korjaisi sotkua, jonka oli itse aiheuttanut. Mutta se oli sivuseikka.
Hän vastasi lyhyesti:
“Sopii. Huomenna illalla, kahvila Hämeenkadulla. Seitsemältä.”
Puolueeton paikka. Se oli tärkeää.
Kahvila oli tavallinen, juuri sellainen, jossa kukaan ei kiinnittänyt liikaa huomiota muihin asiakkaisiin. Ikkunan vieressä oli pieniä pöytiä, taustalla soi hiljainen musiikki, ja ilmassa leijui kahvin sekä vastapaistettujen pullien tuoksu. Mikael oli tullut ennen häntä. Kun Anna astui sisään, mies istui jo pöydässä.
Hän näytti väsyneeltä. Silmien alla oli tummat varjot, ja takki oli rypyssä, ikään kuin se olisi vedetty päälle ajattelematta.
— Hei, Mikael sanoi.
— Hei.
Anna istuutui vastapäätä ja tilasi kahvin tarjoilijan tultua pöydän viereen. Mikael ei sanonut heti mitään. Hän pyöritteli paperista lautasliinaa sormiensa välissä ja rutisti sitä vähitellen pieneksi mytyksi.
Lopulta hän huokaisi.
— Hän lähtee viikonloppuna. Autan tavaroiden kanssa.
— Hyvä.
— Anna… — Mikael nosti katseensa. — Tuletko sinä takaisin?
Anna katsoi häntä pitkään. Tuota miestä, jonka kanssa hän oli elänyt neljä vuotta. Ei Mikael ollut paha ihminen. Ei oikeastaan. Hän oli vain ollut liian mukautuva. Sopiva kaikille muille, paitsi Annalle.
— Minä mietin sitä, hän vastasi rehellisesti.
— Se ei ole kyllä.
— Ei se ole eikään.
Mikael nyökkäsi hitaasti. Hän hyväksyi vastauksen. Se oli uutta. Aiemmin hän olisi alkanut taivutella, vedota sääliin tai soittanut saman tien äidilleen kysyäkseen neuvoa, vaikka he istuivat kahvilapöydässä.
Kahvit tuotiin. Ikkunan takana autot lipuivat ohi märällä kadulla, ja viereisessä pöydässä joku seurue nauroi kovaan ääneen.
— En minä tajunnut, että sinulla oli niin paha olla, Mikael sanoi hiljaa.
— Tajusit sinä, Anna vastasi ilman vihaa. — Oli vain helpompaa olla näkemättä.
Mikael ei ryhtynyt väittämään vastaan. Sekin oli uutta.
Anna joi pienen kulauksen kahvia ja käänsi katseensa ikkunaan. Hänen mielessään pyöri jo toinen ajatus. Se ei ollut pelokas vaan pikemminkin käytännöllinen. Hänen täytyisi varmistaa, ettei asunnossa ollut mitään sellaista, mistä hän ei tiennyt. Jokin Helenan puheissa oli jäänyt vaivaamaan. Varsinkin se lause, että asunto oli “ihmisten kesken” Mikaelin.
Se oli sanottu liian varmalla äänellä ollakseen pelkkä tokaisu.
Aivan liian varmalla.
Perjantai-iltana Anna ajoi asunnon luo. Hän ei aikonut mennä sisään, vain katsoa. Hän pysäköi kadun toiselle puolelle ja istui autossa kymmenisen minuuttia. Ikkunoissa paloi valo. Verhojen takana liikahti varjo; Helena kulki huoneessa edestakaisin.
Anna otti puhelimen esiin ja soitti tutulle juristille. Antti oli hänen vanha opiskelukaverinsa yliopistolta, ja he olivat silloin tällöin pitäneet yhteyttä myös työasioissa.
— Antti, tarvitsisin yhden vastauksen. Jos asunto on yhden ihmisen nimissä, laina myös hänen nimissään ja käsiraha maksettu hänen rahoistaan, voiko joku toinen vaatia siitä osuutta?
Puhelimen toisessa päässä oli lyhyt hiljaisuus.
— Avioliitossa?
— Avioliitossa. Mutta puoliso ei ole maksanut lainaa. Ei euroakaan.
— Löytyykö siitä näyttöä? Kuitteja, tiliotteita, maksuhistoriaa?
— Kolmen vuoden kuitit. Kaikki minun nimelläni.
— Siinä tapauksessa omaisuuden jaossa voidaan aika vahvasti osoittaa, että asunto on hankittu henkilökohtaisilla varoilla. Varsinkin, jos hän ei ole osallistunut edes alkuperäiseen maksuun. Mihin tämä liittyy?
— Ei vielä mihinkään, Anna sanoi. — Haluan vain tietää, missä mennään.
— Ymmärrän, Antti vastasi, ja hänen äänestään kuuli, että hän hymyili. — Ajattelet ihan oikein. Pidä paperit tallessa.
— Ne ovat minulla.
Lauantaiaamu alkoi Mikaelin viestillä.
“Tule kahdeltatoista. Äiti pakkaa.”
Anna tuli puoli yhdeltä. Mikael avasi oven, ja hänen olemuksensa kertoi enemmän kuin sanat. Hän näytti siltä kuin ei olisi nukkunut koko yönä. Huoneen puolelta kuului kolinaa; siellä siirrettiin selvästi jotakin raskasta.
Eteisessä odotti suuri ruudullinen kassi ja kaksi muuta laukkua. Anna vilkaisi niitä sanomatta mitään.
— Hän pakkasi tärkeimmät, Mikael sanoi matalalla äänellä. — Loput hän hakee myöhemmin.
— Milloin myöhemmin?
— Anna…
— Minä vain kysyn.
Helena ilmestyi olohuoneesta uusi laukku käsissään. Se oli tummansininen ja pullistui saumoistaan. Kun hän huomasi Annan, hän pysähtyi.
He katsoivat toisiaan muutaman sekunnin ajan. Sitten Helena tuhahti ja käänsi katseensa pois.
— Sinä sitten tulit.
— Tulin, Anna vastasi tyynesti.
— Ole nyt tyytyväinen. Sait tahtosi läpi.
Anna ei vastannut. Hän meni keittiöön ja laittoi vedenkeittimen päälle. Käytävästä kuului, kuinka Mikael puhui äidilleen hiljaa. Helena vastaili katkonaisesti ja ärtyneesti, sanat sinkoilivat kuin pienet terävät esineet.
Keittiö näytti siltä kuin sitä ei olisi siivottu viikkoon. Ikkunalaudalla oli kuivuneita lasinrenkaita, pöydällä murusia ja liedellä tahroja, joiden alkuperää Anna ei halunnut edes arvailla. Hän katseli sotkua ja ajatteli, että illalla hän ottaisi rätin ja laittaisi kaiken kuntoon. Rauhallisesti. Ilman raivoa. Tekisi sen vain, koska se oli tehtävä.
Eteisestä kuului Helenan ääni, nyt jo kovempana:
— Minä olen sentään uhrannut tälle lapselle elämästäni vuosia! Ja nyt tuo tulee tänne esittämään emäntää!
— Äiti, hiljempaa, Mikael pyysi.
— Enkä ole hiljempaa! Kuulkoot! Paperit ovat hänellä! — Helenan ääneen ilmestyi ivallinen sävy. — Mitä sitten, vaikka ovatkin paperit? Minä olen hänen äitinsä!
Anna astui keittiöstä käytävän suulle ja jäi seisomaan oviaukkoon.
— Helena, asiakirjat merkitsevät juuri sitä, Anna sanoi vakaasti. — Ne merkitsevät, että päätökset tästä asunnosta teen minä. Ette te.
Helena kääntyi salamannopeasti häntä kohti.
— Sinä…
— Kahdeksan kuukautta minä olin hiljaa, Anna sanoi yhtä rauhallisesti.