Anna ei aikonut ryhtyä siihen. Hän ojensi pyykkipussin miehensä sisarelle ja totesi kuivasti, että taloyhtiön pesutupa löytyi viereisestä rapusta. Sari kohautti olkapäitään, aivan kuin asia ei olisi häntä kummemmin liikuttanut, ja istahti pöydän ääreen.
— Teilläpä on täällä mukavat oltavat, Sari ilmoitti suu täynnä makkaraa. — Remontti on hieno ja kalusteetkin näyttävät kalliilta. Millä rahoilla te oikein elätte näin leveästi?
— Anteeksi mitä? Anna tuijotti häntä hetken, varmana siitä, että oli kuullut väärin.
— Kysyin vain, mistä olette rahat repineet. Mikaelhan valittaa aina, ettei hänellä ole mitään ylimääräistä. Silti asutte keskustassa ja vielä tällaisessa palatsissa!
Anna tunsi kiukun nousevan niskaansa pitkin. Hän olisi mieluiten sanonut Sarille suoraan, mitä ajatteli, mutta hillitsi itsensä väkisin. Mikaelin suvussa oli myös aivan kunnollisia ihmisiä, eikä Anna halunnut antaa Sarille tilaisuutta levittää heistä myöhemmin myrkyllisiä juttuja.
— On olemassa yksi salainen paikka… Anna aloitti.
Vieraiden ilmeet terävöityivät, ja joku heistä jopa kumartui lähemmäs. Anna antoi hiljaisuuden venyä tahallaan, ennen kuin lausui kuuluvasti ja hitaasti:
— Menkää töihin.
— Mehän käymme töissä, kultaseni! Sari vastasi loukkaantuneen oloisena. — Mutta rehellisellä työllä ei rikastu. Teillä taas näyttää pyyhkivän oikein hyvin. Sehän tarkoittaa, että jossain välissä vähän vedetään välistä. Antakaa sukulaisille pieni osuus, niin me emme kerro kenellekään mitään.
Silloin Annan kärsivällisyys katkesi. Hän pamautti mukin pöytään niin, että lusikka kilahti.
— Nyt riittää, Mikael. Joko tilaat sisarellesi taksin, tai sitten kestitset ja viihdytät sukulaisiasi tästä eteenpäin aivan itse. Minä menen nukkumaan. Ja jos yksikin ihminen uskaltaa herättää minut, soitan poliisit.
Makuuhuoneessa hän kuuli vielä pitkään vaimeaa puhetta, askelia ja astioiden kolinaa. Lopulta hän laittoi herätyksen soimaan kuudelta aamulla ja nukahti uupuneena.
Aivan kuten Anna oli arvannut, Sari jäi miehensä ja Onnin kanssa yöksi. Annalla ei kuitenkaan ollut pienintäkään halua kohdata aamulla tuota arvaamatonta naista. Hän nousi hiljaa, pukeutui ääneti ja lähti töihin ennen kuin muut ehtivät herätä. Mikael soitti ja lähetti viestejä, mutta Anna ei vastannut. Hän nautti harvinaisesta hiljaisuudesta ja siitä, ettei kukaan vaatinut häneltä mitään. Työpaikalle hän saapui puolitoista tuntia etuajassa, keitti kahvin ja alkoi kaikessa rauhassa käydä läpi papereita.
Työpäivän jälkeen hän poikkesi ruokakauppaan. Jo parkkipaikalta hän soitti miehelleen.
— Hei. Mikael, tule alas. Ostokset pitää kantaa ylös.
— Etkö sinä muka itse jaksa? Mikael kysyi haukotellen.
— En, Anna vastasi kylmästi, ja ärtymys kuului jo äänestä. — Ole kiitollinen, etten lähettänyt sinua kauppaan. Minähän tässä omia syntymäpäiviäni valmistelen.
Tosiasiassa juuri Anna oli heidän perheessään se, joka toi suurimman osan rahasta kotiin. Viime vuosina hänen uransa oli edennyt, ja palkka oli kasvanut sen mukana. Niillä tuloilla asuntoon oli tehty moderni remontti ja hankittu hyvä auto. Mikael oli joskus ollut kunnianhimoinen ja menestynyt, mutta vuosi vuodelta hänestä oli tullut saamattomampi. Lisäkoulutuksen ja liikunnan sijaan hän valitsi yhä useammin sohvan ja jalkapallon televisiosta.
Mikael kantoi kassit eteiseen ja palasi saman tien olohuoneeseen ruudun ääreen.
Kun Anna avasi keittiön oven, hän pysähtyi kuin seinään.
Likaisia astioita oli joka puolella. Pöydillä lojui puoliksi syötyjä ruokia, auki revittyjä kalliita makkaroita ja juustoja, jotka hän oli aikonut tarjota juhlapäivänään. Etukäteen ostamassaan mätipurkissa törrötti tupakan natsoja. Ilma oli tunkkainen ja inhottava.
— No johan nyt… Anna ei löytänyt yhtäkään siistiä sanaa.
Juhlia varten ostetut arvokkaat juomat oli joko juotu loppuun tai avattu ja jätetty seisomaan.
— Anna, Mikael huikkasi olohuoneesta. — Tässä on nyt sellainen juttu. Pekka Korhonen ja Toni-setä kirjoittivat. He eivät kuulemma tule syntymäpäivillesi.
— Miksi eivät? Anna kysyi pettyneenä.
Hän oli suunnitellut menun tarkasti tietylle vierasmäärälle. Lisäksi juuri näihin ihmisiin hän olisi halunnut tutustua paremmin. Kaupunki ei ollut suuri, ja Korhosten perheellä oli siellä vahva asema.
— En minä tiedä… Mikael mutisi ja käänsi katseensa pois.
Anna kavensi silmiään.
— Sinä jätät nyt jotain kertomatta. Kerro, mitä oikeasti tapahtui.