– Olen ollut töissä yksitoista vuotta, jatkoin. – Arkipäivisin kahdeksasta viiteen meijerillä. Laboranttina, laadunvalvonnassa. En minä siellä mitään koeputkia huuhtele, niin kuin teillä on tapana sanoa. Minä tarkistan tuotteita, joita ihmiset ostavat ja syövät. Mittauksia, näytteitä, raportteja, määräyksiä. Se on minun ammattini, ja siitä minulle maksetaan palkkaa.
Hiljaisuus salissa tuntui muuttuvan raskaammaksi. Huomasin, kuinka Laura kääntyi minua kohti. Tällä kertaa hän ei enää katsonut pois.
– Eeron harrastukset, judo ja matematiikan lisätunnit, maksan minä. Ainon piirustustunnit maksan minä. Se tekee noin 180 euroa kuukaudessa. Ruoat ostamme Mikaelin kanssa puoliksi. Lasten vaatteet ovat enimmäkseen minun vastuullani. Minun osuuteni tässä perheessä ei ole yhtään pienempi kuin kenenkään muun tässä pöydässä istuvan.
Juhani vajosi tuolilleen. Raskaasti, aivan kuin jalat olisivat pettäneet alta.
– Ja vielä yksi asia, sanoin. – Tämä juhla. Teidän merkkipäivänne. Lasku oli 4 500 euroa. Te maksoitte siitä tuhat. Mikael maksoi 1 500. Loput 2 000 tulivat minulta. Tilisiirto 20. maaliskuuta kello 14.07, ravintola Koivulehto. Senkin voi tarkistaa.
Laskin mikrofonin juontajan pöydälle.
– Anteliaalle appiukolle, sanoin ja kohotin lasini.
Neljäkymmentä sekuntia kukaan ei päästänyt ääntäkään. Minä laskin ne. Laskeminen onnistuu minulta kyllä, sellainen työ minulla on.
Sitten salin perältä kuului hiljainen mutina: ”No huh huh.” Laura kosketti vieressäni kättäni ja kuiskasi:
– Kova veto.
Juhani istui paikallaan ja tuijotti lautastaan. Sormus lepäsi liikkumatta pöytäliinalla. Hän oli ottanut sen pois ja asettanut haarukan viereen. Näin ensimmäistä kertaa hänen kätensä ilman sitä sormusta. Sormet näyttivät oudon ohuilta ja vanhoilta.
Mikael oli kalpea. Hän ei katsonut isäänsä eikä minua. Hän hieroi niskaansa molemmin käsin, aivan kuin olisi halunnut vääntää päänsä irti.
Johanna nousi ja poistui salista. Kuulin oven kolahtavan hänen perässään.
Juontaja rykäisi mikrofoniin.
– No niin, jatketaanpa iltaa! Seuraavaksi pieni kilpailu päivänsankarille!
Hän yritti parsia tunnelmaa kasaan, mutta sauma jäi kaikkien nähtäväksi.
Noin vartin kuluttua menin aulaan. Sari sai minut kiinni vaatesäilytyksen luona.
– Miten sinä voit? hän kysyi.
– Ihan hyvin.
– Tuo olisi pitänyt sanoa jo kauan sitten.
– Tiedän.
Seisoin aulassa ja katselin lasioven läpi parkkipaikalle. Oli huhtikuinen ilta. Katulamput paloivat, ja iltapäivän sateen jäljiltä asfaltti kiilsi lätäköistä. Sisälläni oli hiljaista. Ei tyhjää, vaan nimenomaan hiljaista. Ikään kuin jokin, mikä oli jyrissyt taustalla vuosikausia, olisi viimein sammutettu. Se ei ollut iloa. Ei edes helpotusta. Pelkkää hiljaisuutta.
Mikael ilmestyi kymmenen minuutin päästä. Hän jäi seisomaan viereeni kädet taskuissa.
– Oletko nyt tyytyväinen? hän kysyi.
– En. Mutta en minä kadu.
Hän oli pitkään vaiti.
– Hän itki, Mikael sanoi lopulta. – Isä. Vessassa. Johanna on hänen kanssaan.
Rintaani puristi. Ei säälistä, vaan raskaudesta. Tiesin, etteivät ne kyyneleet olleet katumusta. Hän itki siksi, että häntä oli nöyryytetty. Hän ei ymmärtänyt, että oli tehnyt minulle samaa. Jokaisissa juhlissa. Neljäntoista vuoden ajan.
– Lähdetäänkö kotiin? Mikael kysyi.
– Lähdetään.
Me ajoimme pois hyvästelemättä ketään. Lapset olivat äitini luona. Kotona Mikael riisui takkinsa, kaatui sohvalle ja jäi tuijottamaan puhelintaan. Minä kävin suihkussa ja menin vuoteeseen. Katto oli valkoinen ja siisti. Olin itse valinnut sen maalin kolme vuotta aiemmin, juuri silloin samassa remontissa.
Makasin hereillä. Mutta ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen minun ei tarvinnut laskea mielessäni mitään rauhoittuakseni. Ei ollut enää mitään laskettavaa. Olin jo sanonut kaikki numerot ääneen.
Kolme viikkoa kului.
Juhani ei soittanut. Ei kertaakaan. Mikael käy hänen luonaan sunnuntaisin yksin. Hän palaa kotiin hiljaisena, syö iltapalansa ja asettuu sohvalle makaamaan.
Johanna lähetti minulle viestin kolmantena päivänä: ”Sinä nöyryytit isää hänen ystäviensä edessä, hänen omassa juhlassa. Perheessä ei toimita noin.”
Luin viestin. En vastannut. Sillä juuri tuo sama lause, ”perheessä ei toimita noin”, oli ollut mielessäni kaikki nämä vuodet. Vain eri asiasta.
Sari kirjoitti töistä: ”Mieheni puhuu siitä vieläkin. Sanoi, ettei ole koskaan kuullut kenenkään vastaavan noin rauhallisesti ja tarkasti. Kunnioitus.”
Mikaelin työkaveri Antti oli lähettänyt hänen kauttaan terveiset:
– Vaimosi on kyllä kova. Isäukkosi meni liian pitkälle.
Eilen anoppi soitti Tampereelta. Helena. En ollut odottanut sitä.
– Maria, hän sanoi. – Johanna kertoi minulle. En aio torua sinua. Mutta ymmärräthän sinä, hän on jo vanha mies. Kuusikymmentäviisi. Hän on rakentanut kaiken omin käsin. Se sattuu häneen.
– Minuunkin sattui, Helena. Neljätoista vuotta.
Puhelimen toisessa päässä tuli hiljaista.
– Minä tiedän, hän sanoi sitten. – Siksi minä lähdinkin.
Ja katkaisi puhelun.
Mikael kysyi eilen:
– Tuletko vapuksi isän luo?
– En, vastasin. – Jos hän haluaa puhua, hän voi soittaa. Mutta ei pelkästään minulle. Hän saa sanoa samojen ihmisten edessä, että oli väärässä.
Mikael katsoi minua niin kuin olisin käskenyt hänen hypätä katolta.
– Ei hän tee sitä, Mikael sanoi. – Tiedäthän sinä.
– Tiedän.
Aino kyselee, miksi emme enää käy papan luona. Eero vaikenee. Hän on jo iso, kolmetoista, ja ymmärtää enemmän kuin sanoo. Viime viikolla hän tokaisi minulle itse:
– Äiti, pappa on meillä aika jääräpäinen. Mutta niin olet sinäkin.
Aioin väittää vastaan, mutta hän hymyili. Niinpä en sanonut mitään.
Minä käyn töissä. Lasken pöytäkirjoja ja tarkistan tuloksia. Maksan lasten harrastukset. Asun siinä asunnossa, jota en saanut lahjaksi, mutta jonka minä tein kodiksi.
Juhani vaikenee. Puolet hänen vieraistaan pitää minua röyhkeänä. Toinen puoli on sitä mieltä, että hän sai ansionsa mukaan.
Vieraat kuulivat, miten hän nöyryytti minua. Vieraat kuulivat myös, miten minä vastasin. Nyt osa soittaa hänelle, osa minulle. Kumpi meistä meni liian pitkälle?