— Eli Mikael saa varsinaisen perinnön, ja minulle jäävät rikkaruohot, verot ja loputon työmaa? Hieno ajatus. Ottakaa avaimet, — Laura sanoi ja laski avainnipun pöydälle niin tyynesti, aivan kuin olisi vain pudottanut käsistään jonkun toisen taakan.
Helena jäi paikoilleen teekuppi kädessään. Mikael nosti katseensa puhelimesta ja tuijotti sisartaan epäuskoisena. Keittiöön laskeutui kireä hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan seinäkellon tasainen tikitys. Kukaan ei ollut osannut odottaa tällaista käännettä. Kaikkein vähiten Lauralta, joka oli aina ollut joustava, hiljainen ja sellainen ihminen, joka ei nostanut meteliä mistään.
Kaikki oli saanut alkunsa puolitoista vuotta aiemmin, kun heidän isänsä oli kuollut äkillisesti sydänkohtaukseen kesken työpäivän. Hän oli ollut vasta viidenkymmenenkahdeksan. Isä oli luonteeltaan vaitonainen mies, tottunut hoitamaan asiat omin päin ja pitämään suunnitelmansa omana tietonaan. Tärkeät paperit hän säilytti vanhassa kassakaapissa, jonka avain kulki samassa nipussa kotiavainten kanssa. Hautajaisten jälkeen kävi ilmi, ettei testamenttia ollut tehty. Kassakaapista löytyivät vain omistustodistukset: yksi kaupunkiasunnosta ja toinen vanhasta talosta maaseudulla. Niinpä perintö kuuluisi jaettavaksi tasan kahden lapsen, Lauran ja Mikaelin, kesken.
Ensimmäiset kuusi kuukautta kuluivat papereita järjestellessä. Notaari, keski-ikäinen nainen väsynein kasvoin, selitti heille rauhallisesti ja täsmällisesti, mitä piti tehdä: jättää hakemus, kerätä liitteet, maksaa viranomaismaksut ja odottaa. Laura ja Mikael kävivät asioilla yhdessä, istuivat sanattomina käytävillä vuoroaan odottaen ja allekirjoittivat ne kohdat, joihin heitä neuvottiin kirjoittamaan nimensä. Heidän välillään ei ollut varsinaista vihamielisyyttä, mutta ei myöskään erityistä läheisyyttä. He olivat sisarukset, kasvaneet saman katon alla, mutta aikuisina kulkeneet kumpikin omia reittejään.
Kun puoli vuotta oli kulunut ja notaari ilmoitti päivän, jolloin perintöoikeutta koskevat todistukset voitaisiin antaa, Helena kutsui lapset perhepalaveriin. Hän asui omassa pienessä yksiössään, jonka oli aikanaan perinyt äidiltään. Miehensä omaisuuteen hänellä ei käytännössä ollut osuutta: avioliitto oli solmittu myöhään, ja asiat oli järjestetty niin, että omaisuus pysyi isän nimissä.
He istuivat silloin samassa keittiössä kuin nytkin. Helena nosti pöydälle termospullon teetä, leikkasi kaupan kuivakakusta viipaleita, istahti lapsiaan vastapäätä ja levitti kätensä.
— No niin, päätetään sitten, kuka ottaa mitäkin.
Mikael jäi odottamaan. Laura ei sanonut mitään.
— Minä ajattelin näin, — Helena jatkoi. — Mikael asuu kaupungissa, käy töissä ja tarvitsee asunnon. Sinä taas, Laura-kulta, olet aina pitänyt maaseudusta. Muistatko, miten lapsena kinusit saada jäädä mummolle koko kesäksi? Et olisi millään halunnut palata takaisin kaupunkiin. Ota sinä siis talo. Se menee reilusti, eikö niin?
Silloin Laura oli nyökännyt. Hän todella oli rakastanut maaseutua: hiljaisuutta kaupungin melun jälkeen, niitetyn ruohon tuoksua ja iltoja kuistilla, kun sai vain istua ja katsella auringonlaskua. Mikael työskenteli Tampereella logistiikkayrityksen asiakkuuspäällikkönä ja vuokrasi pientä yksiötä kaupungin laidalta. Äidin perustelu vaikutti selkeältä. Veli saisi isän kaupunkiasunnon, hän taas suvun vanhan paikan Asikkalasta. Tasapuolista. Oikeudenmukaista. Kaikki olisivat tyytyväisiä.
— Hyvä on, Laura sanoi silloin.
Mikael nyökkäsi näkyvästi helpottuneena. Hän oli pelännyt, että omaisuutta alettaisiin jakaa oikeuden kautta, että seuraisi riitoja, syytöksiä ja vuosien katkeruus. Nyt kaikki näytti ratkeavan rauhallisesti.
Perintöasiakirjat saatiin ilman vastalauseita. Mikaelista tuli kaksion omistaja uudella asuinalueella, seitsemännessä kerroksessa yhdeksänkerroksisessa elementtitalossa. Asunnossa oli viisikymmentäkaksi neliötä ja siisti remontti, jonka isä oli teettänyt kolme vuotta aikaisemmin. Laura puolestaan sai omistukseensa vanhan hirsitalon ja kahdenkymmenen aarin tontin Asikkalassa, noin sadankahdenkymmenen kilometrin päässä kaupungista, syrjäkulmalla, jonne bussi kulki vain muutaman kerran päivässä.
Ensimmäinen isku tuli jo viikko asiakirjojen valmistumisen jälkeen, kun Laura lähti katsomaan, millaisen perinnön oli saanut. Hän otti töistä vapaapäivän, nousi aamubussiin ja istui kaksi ja puoli tuntia kuoppaisella tiellä tärisevässä autossa. Hän jäi pois vinon kyläkaupan kohdalla olevalta pysäkiltä ja käveli pölyistä tietä pitkin autioituneiden talojen ja villiintyneiden etupihojen ohi.
Talo, jonka hän muisti lapsuudestaan lämpimänä ja hyvin hoidettuna, oli muuttunut surkeaksi röttelöksi. Isä ei ollut käynyt siellä viiteen vuoteen. Isoisän kuoleman jälkeen ei ollut enää ollut aikaa eikä voimia huolehtia paikasta. Isoäiti oli kuollut jo aiemmin, ja talo oli jäänyt tyhjilleen. Katto vuoti kolmesta kohdasta; vintillä näkyi tummia kosteusläiskiä ja hometta. Ulkolaudoitus oli mustunut kosteudesta, ja paikoin laudat olivat lahonneet läpi. Veranta oli painunut toiselta reunalta, portaat heiluivat jalan alla. Aita oli kallistunut ja monin paikoin kaatunut kokonaan, jäljellä oli lähinnä tolppia ja ruostuneen, roikkuvan verkkoaidan pätkiä. Tontti oli kasvanut vyötärönkorkuista ryteikköä: takiaisia, nokkosia, ohdakkeita ja juolavehnää. Jossain sen kaiken alla olivat ehkä vielä ne kasvimaat, joita mummo oli aikanaan hoitanut.
Laura seisoi keskellä ränsistynyttä pihaa ja tunsi karvaan palan nousevan kurkkuun. Se ei ollut lapsuudenmuistojen haikeutta. Se oli kylmä, lähes ruumiillisesti tuntuva ymmärrys siitä, kuinka valtava ongelma hänen edessään oli. Jos talosta haluaisi saada asumiskelpoisen, tarvittaisiin kuukausien työ ja tuhansia euroja. Tai sitten koko rakennus pitäisi purkaa ja tehdä uusi tilalle. Kolmatta vaihtoehtoa ei oikeastaan ollut.
Hän kiersi talon ympäri ja kurkisti vajaan, joka oli kallellaan ja jonka katto oli romahtanut osittain sisään. Sitten hän yritti avata ulko-oven. Se oli turvonnut kiinni, ja Lauran oli työnnettävä sitä olkapäällään saadakseen sen liikahtamaan. Sisällä haisi kosteus ja hiiret. Huonekalut olivat jääneet paikoilleen: vanha sohva, pöytä ja metallirunkoinen sänky. Kaiken yllä lepäsi paksu pölykerros. Tapetit olivat irronneet seinistä ja riippuivat repaleina. Uuni, talon ainoa lämmönlähde, olisi vaatinut vähintään perusteellisen tarkastuksen, luultavasti kokonaan uuden tilalle.
Laura palasi kuistille, istuutui varovasti huojuvalle portaalle ja kaivoi puhelimen taskustaan. Kenttä oli heikko, mutta yhteys äidille lopulta onnistui.
— Äiti, olen täällä talolla.
— No, miltä näyttää? — Helenan ääni kuulosti pirteältä.
— Äiti, tämä paikka hajoaa käsiin. Katto vuotaa, lattiat ovat lahot ja aita on nurin. Eihän tämä ole talo vaan raunio.
— Voi Laura-kulta, mitä sinä odotit? Eihän siellä ole asunut kukaan viiteen vuoteen. Tottahan se on päässyt huonoon kuntoon. Mutta maa on hyvää ja ilma puhdasta. Kun vähän laitat paikkoja kuntoon, saat siitä vielä kesäpaikan.
— Sen kuntoon laittaminen vaatii aivan järjettömästi rahaa.
— Hiljalleen, pikkuhiljaa. Ethän sinä sinne nyt heti ole muuttamassa?
Laura ei jaksanut väittää vastaan. Hän hyvästeli, työnsi puhelimen takaisin taskuunsa ja kuljeskeli vielä tunnin tontilla yrittäen arvioida, mistä kaikesta pitäisi aloittaa. Se oli turhaa. Työtä oli enemmän kuin hän pystyi edes hahmottamaan.
Viikon kuluttua postiluukusta kolahti ensimmäinen lasku: kiinteistöveron maaosuus, satakaksikymmentä euroa vuodessa. Sen perään tuli rakennuksesta maksettava vero, vielä viisikymmentä euroa. Sitten saapui kunnan jätehuoltoon ja yhteisten alueiden ylläpitoon liittyvä maksu, kolmekymmentä euroa lisää. Laura istui keittiönpöytänsä ääressä laskimen kanssa ja näppäili summia yhteen. Pelkät pakolliset maksut tekivät kaksisataa euroa vuodessa. Se oli hänelle tuntuva lovi palkkaan, sillä alakoulunopettajana pienessä kunnassa hän ei todellakaan tienannut niin hyvin, että olisi voinut huoletta kaataa rahaa tyhjillään seisovaan taloon.
Eikä kyse ollut vain veroista. Talo vaati korjaamista, muuten se muuttuisi parissa vuodessa lopullisesti lahoksi kasaksi. Ja vaikka rakennus sortuisi, verottaja muistaisi tontin silti.
Lopulta Laura päätti, että hänen oli pakko pyytää paikalle joku, joka ymmärtäisi vanhojen talojen kunnon päälle.