– Kuusikymmentäviisi, Juhani sanoi.
Hän kohotti katseensa minuun.
– No tietenkin. Sinullehan tärkeintä on, ettei tarvitse itse kokata. Osaat kyllä järjestää niin, että muut tekevät työn puolestasi.
En sanonut mitään. Maksoin vain varauksen. Jaoimme summan Mikaelin kanssa: minun kortiltani lähti 2 000 euroa, hänen tililtään 1 500. Juhani osallistui tasan tuhannella eurolla. Ei senttiäkään enempää. Omaan merkkipäiväänsä.
Tallensin maksuvahvistuksen. 2 000 euroa. Kahdeskymmenes maaliskuuta, kello 14.07. Saaja: ravintola Koivulehto.
Johanna soitti kolme päivää ennen juhlia.
– Maria, isä on tosi pahoillaan. Sinä loukkasit häntä tällä ravintolajutulla.
– Millä tavalla?
– Hän olisi halunnut jotain perheen kesken. Kotona. Ja sinä viet kaikki ravintolaan. Ihan kuin et viitsisi nähdä vaivaa.
Seisoin keittiössä. Aino istui pöydän ääressä läksyjensä kanssa ja jyrsi kynänpäätä ajatuksissaan.
– Johanna, vieraita on viisikymmentäviisi. Käyn töissä viitenä päivänä viikossa. Missä välissä minun olisi pitänyt tehdä ruuat?
– Olisinhan minä voinut tulla auttamaan.
Neljäntoista vuoden aikana Johanna ei ollut kertaakaan tarjoutunut avukseni. Ei ruuanlaittoon, ei lasten kanssa, ei mihinkään muuhunkaan. Ei yhtä ainoaa kertaa.
– Ravintola on jo maksettu, sanoin. – Nähdään lauantaina.
Katkaisin puhelun. Aino nosti katseensa vihosta.
– Äiti, miksi Johanna-täti on vihainen?
– Ei hän ole vihainen, Aino. Hän on vain huolissaan ukista.
– Ahaa, Aino sanoi ja kumartui taas laskujensa pariin.
Laitoin puhelimen pois. Sisälläni oli kummallisen tyhjää ja hiljaista, samalla tavalla kuin laboratoriossa viiden jälkeen, kun kaikki ovat lähteneet ja ainoastaan ilmastointi humisee katossa.
Lauantai. Kahdestoista huhtikuuta. Ravintola Koivulehto.
Sali oli todella kaunis. Suuret ikkunat avautuivat koivikkoon, pöydillä oli valkoiset liinat ja astiat kiilsivät riveissä. Tulin paikalle kaksi tuntia ennen juhlan alkua, jotta ehtisin tarkistaa pöytäjärjestyksen, tarjoilun ja ruokalistat. Ravintolan vastuuhenkilö kysyi, olinko Juhanin seurueesta. Nyökkäsin, ja hän merkitsi nimeni listaan.
Kuuden aikaan vieraita alkoi saapua. Juhanin rakennusalan tuttavia, naapureita ja vanhoja ystäviä; äänekkäitä miehiä puvuissa ja heidän huoliteltuja vaimojaan. Sukulaisiakin tuli: serkku Oulusta, täti Helsingistä. Johanna ilmestyi sinisessä mekossa, korvissaan pisaranmuotoiset korvakorut. Mikaelilla oli uusi puku. Olin valinnut siihen paidan, mutta hän ei ollut edes huomannut sitä.
Juhani saapui viimeisenä. Valkoinen paita, musta takki, pikkusormessa sormus, joka välähti ravintolan valoissa. Kun hän astui sisään, koko sali puhkesi taputuksiin. Päivänsankari oli paikalla.
Istuimme pöytiin. Maljapuheet alkoivat kiertää. Ensin puhui veli. Sitten Johanna. Kolmantena nousi vanha ystävä, joka muisteli, miten he olivat yhdeksänkymmentäluvulla aloittaneet rakennusbisneksen kahdella lapiolla ja yhdellä kolisevalla pakettiautolla.
Minä istuin Mikaelin ja minulle vieraan naisen välissä. Nainen oli jonkun Juhanin työkaverin puoliso. Hän esittäytyi Lauraksi ja kysyi melkein heti:
– Mikäs sinä olet päivänsankarille?
– Miniä, vastasin.
Laura nyökkäsi hyväksyvästi.
– Teillä on sitten käynyt tuuri appiukon kanssa. Olen kuullut, että hän on hyvin antelias mies.
Hymyilin. Puristin lautasliinaa sylissäni pöydän alla.
Yhdeksään mennessä maljoja oli nosteltu jo reippaasti. Juontaja ojensi mikrofonin Juhanille kiitospuhetta varten, ja salissa hiljeni.
Juhani nousi seisomaan. Hän suoristi hartiansa. Hän oli kookas mies, useimpia päätä pidempi, leveä kuin vaatekaappi. Ääni oli matala ja käskevä. Sellaisen äänen päälle ei puhuttu.
– Kiitos teille kaikille, hän aloitti. – Kiitos, että tulitte. Kuusikymmentäviisi vuotta on vakava ikä. Se ei ole pelkkä numero. Se on yhteenveto elämästä.
Vieraat nyökyttelivät.
– Olen rakentanut talon. Nostanut yrityksen jaloilleen. Kasvattanut kaksi lasta. Mikael on työnjohtaja ja minun oikea käteni. Johanna hoitaa kirjanpitoa ja pitää numerot järjestyksessä. Olen antanut pojalleni asunnon. Antanut hänelle työn. Pitänyt huolen perheestä.
Hän vaikeni hetkeksi. Sitten Juhani kääntyi minuun päin. Sormus kilahti kevyesti lasin reunaan.
– Ja nyt haluan nostaa maljan miniälleni Marialle. Hänelle, joka elää meidän kustannuksellamme.
Ensin tuli hiljaisuus. Sitten kuului vaimeaa naurua. Joku pöydän toisesta päästä huudahti:
– No nyt isäntä pamautti!
Laura vieressäni käänsi kasvonsa pois, aivan kuin ei olisi kuullut mitään.
Juhani nauroi. Avoimesti, tyytyväisenä, koko sydämestään. Hän ei vitsaillut. Hän uskoi siihen, mitä sanoi. Hänen mielestään se oli hauskaa ja oikeutettua, ja hän oli varma, että kaikki olivat samaa mieltä.
Viisikymmentäviisi ihmistä kohotti lasinsa. Osa teki sen vain muiden mukana. Osa siksi, että kyse oli juhlista eikä riiteleminen tuntunut sopivalta. Ja osa siksi, että ajatteli juuri samalla tavalla kuin hän.
Mikael puristi vieressäni haarukkaa. Hän ei katsonut minuun. Hän ei sanonut sanaakaan.
Odotin, että kaikki joivat. Odotin, että juontaja ojentautui ottamaan mikrofonin takaisin. Sitten nousin seisomaan.
– Saisinko minä? kysyin juontajalta. – Vain minuutin.
Juontaja vilkaisi Juhania. Juhani kohautti olkapäitään.
– Anna mennä, miniä. Pidä sinäkin maljapuhe.
Otin mikrofonin käteeni. Se oli lämmin muiden ihmisten kämmenistä.
Viisikymmentäviisi kasvoa kääntyi minuun. Niiden joukossa istui työkaverini Sari miehensä kanssa. Hän oli ainoa, joka tiesi tarkasti, paljonko ansaitsin ja mihin rahani menivät. Sari katsoi minua ja nyökkäsi melkein huomaamattomasti.
Vedäisin henkeä. Käteni eivät vapisseet.
– Juhani, aloitin, – kiitos maljapuheesta. Se oli rehellinen. Te todella uskotte, että minä elän teidän kustannuksellanne. Olen kuunnellut sitä neljätoista vuotta, ja nyt haluan viimein vastata. Kaikkien kuullen. Koska tekin sanoitte omanne kaikkien kuullen.
Sali jähmettyi. Johannan suu jäi raolleen.
– Te annoitte Mikaelille asunnon. Se on totta. Kaksion, viidennestä kerroksesta, elementtitalosta. Kiitos siitä. Se oli antelias teko. Mutta sen asunnon remontin maksoin minä. Lattiat, seinät, kylpyhuoneen, keittiön. Kaikkiaan 7 800 euroa. Minun palkastani. Kuitit ovat tallessa.
Joku pöydän ääressä rykäisi. Juhanin hymy hyytyi.