Hän kuljeskeli huoneesta toiseen, sipaisi seiniä sormenpäillään ja kokeili kylpyhuoneen ovea auki ja kiinni.
– Vinoon ovat laittaneet. Minä olisin tehnyt tämän toisin.
Ei sanaakaan siitä, että olin järjestänyt kaiken. Ei kysymystä kustannuksista. Vain se, että jokin oli vinossa.
Minä nielin vastaukseni. Olisi pitänyt sanoa jotain, mutta en sanonut, koska Mikael seisoi vieressä ja hieroi niskaansa.
Käännekohta tuli vuonna 2021. Viisi vuotta sitten.
Ainon syntymäpäivä. Hän täytti kolme. Olin järjestänyt kotiin pienen juhlan: ilmapalloja, kakun ja kolme päiväkotikaveria. Kutsuimme myös Juhanin sekä Johannan, hänen tyttärensä, minun kälyni.
Johanna on kaksi vuotta Mikaelia nuorempi, nyt nelikymppinen. Hän työskentelee isänsä firmassa kirjanpidossa. Ei ole naimisissa. Asuu parin talon päässä Juhanista. Kaikki, mitä Juhani sanoo, on hänelle laki.
He tulivat yhdessä. Juhani toi Ainolle puolimetrisen pehmopupun. Johanna antoi värityskirjan. Sitten he istuivat pöytään.
Nostimme maljan päivänsankarille. Sen jälkeen Juhani kääntyi Mikaelin puoleen. Johanna kuuli, minä kuulin, ja kolmivuotiaat lapsetkin olisivat kuulleet, elleivät olisi jo juosseet leikkimään toiseen huoneeseen.
– Mikael-poika, sinä se raadat kaikkien puolesta. Vaimosi juo töissä teetä, ja sinä kierrät työmailla aamusta iltaan.
Laskin lautasen käsistäni.
– Juhani, minä olen ollut työelämässä yksitoista vuotta. Täydessä vuorossa. Joka arkipäivä.
Hän katsoi minua silmälasiensa takaa.
– No mitä sitten? Laborantti muka työ? Pesetkö koeputkia?
Johanna hymähti. Mikael tuijotti omaa lautastaan.
– En minä pese koeputkia. Minä valvon tuotannon laatua. Teen analyysit, pöytäkirjat ja kirjaukset. Kahdeksan tuntia päivässä.
– Kahdeksan tuntia, appiukko toisti. – Mikael seisoo työmaalla kaksitoista. Kurassa ja pakkasessa.
– Mikael saa siitä palkkaa, sanoin. – Niin kuin minäkin omasta työstäni.
Juhani napautti sormuksellaan pöytää. Kaksi kuivaa kopautusta.
– Palkkaa. Minulta. Minä maksan hänelle. Entä sinulle? Tehdas? Tehdas antaa sinulle pikkurahoja, ja sinä asut minun asunnossani.
– Mikaelin asunnossa, korjasin. – Sen, jonka te annoitte hänelle neljätoista vuotta sitten.
– Aivan. Minä annoin. Sinä tulit valmiiseen.
Olisin halunnut muistuttaa remontista. Siitä 17 800 eurosta. Siitä, että minä valitsin kylpyhuoneen laatat, minä etsin remonttiporukan, minä kävin oman työvuoroni jälkeen joka ilta tarkistamassa työn jäljen ja sen jälkeen vielä ruokin kaksi lasta ja vein heidät nukkumaan.
Mutta Mikael nosti päänsä ja sanoi hiljaa:
– Riittää. Molemmat.
Aivan kuin me molemmat olisimme olleet syyllisiä. Aivan kuin minäkin olisin sanonut jotakin sopimatonta.
Juhani joi teensä loppuun ja lähti kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Eteisessä hän halasi Mikaelia ja taputti tätä olkapäälle. Minuun hän ei katsonut.
Johanna jäi vähän jälkeen. Kuulin, kun hän kuiskasi isälleen rappukäytävässä:
– Näetkö nyt, miten hän sinulle puhuu. Vielä kehtaa väittää vastaan.
Minä seisoin käytävässä pehmopupu sylissäni. Aino oli jo heittänyt sen naulakon alle.
Sinä iltana sanoin Mikaelille:
– Puhu isäsi kanssa. Tätä ei voi jatkua.
Mikael makasi sohvalla ja selasi puhelintaan.
– Maria, kyllä minä puhun. Mutta ymmärrä nyt, hän antoi meille asunnon. Hän järjesti minulle työn. Mitä sinä haluat minun sanovan?
– Että minä en elä teidän siivellänne.
– Ei hän sitä tarkoita. Hän vain puhuu. Älä välitä.
Minä en välittänyt.
En viiteen vuoteen. Jokaisena juhlapäivänä levy lähti soimaan uudestaan. Uutena vuotena: “Mikael on tämän perheen elättäjä.” Naistenpäivänä: “Maria, milloin sinä opit tekemään ruokaa?” Eeron syntymäpäivillä: “Pojan pitää nähdä, miten mies tekee töitä, eikä sitä, miten äiti tuijottaa tehtaalla koeputkia.” Kolme, neljä kertaa vuodessa. Vähintään.
Ja minä olin hiljaa, koska Mikael pyysi. Koska lapset rakastivat ukkiaan. Juhani toi lahjoja, ajelutti heitä autolla, kutsui Eeroa taistelijaksi ja Ainoa pupuseksi. Ja koska asunto oli Mikaelin nimissä. Lahjakirja. Jos ero tulisi, minä lähtisin tyhjin käsin. Sen minä tiesin. Se piti minut paikallani.
Mutta jokaisen sellaisen illallisen jälkeen menin kotiin ja istuin kylpyhuoneessa parikymmentä minuuttia. En tehnyt mitään. Istuin vain ammeen reunalla, katselin itse valitsemiani laattoja ja laskin mielessäni. Yksitoista vuotta. Viisisataaneljäkymmentä kuukausittaista työvuoroa. Tuhansia pöytäkirjoja. 17 800 euroa remonttiin. Noin neljäsataa euroa kuukaudessa lasten harrastuksiin, kerhoihin, Eeron judopukuun ja Ainon piirustustarvikkeisiin. Kaikki minun palkastani.
Ja silti minä kuulemma elin heidän kustannuksellaan.
Juhanin merkkipäivä päätettiin pitää huhtikuussa 2026. Hän täyttäisi kuusikymmentäviisi. Hän halusi juhlia kotona. Viisikymmentäviisi vierasta.
– Katetaan pöydät suoraan asuntoon, hän ilmoitti Mikaelille. – Johanna auttaa. Ja Maria saa tehdä ruoat.
Mikael kertoi sen minulle. Näin heti mielessäni koko kuvan: viisikymmentäviisi ihmistä, kolmio, ruoanlaitto kaikille. Kolme päivää keittiössä. Salaatteja vadeittain, lämpimiä ruokia kattiloittain, astiat, siivous, koko kaaos.
– Mikael, tuollainen määrä ihmisiä kuuluu ravintolaan. Viittäkymmentäviittä henkeä ei voi kestitä kotona.
– Maria, isä haluaa juhlat kotiin.
– Isä haluaa, että minä seison kolme päivää hellan ääressä ilmaiseksi.
Mikael huokaisi ja hieroi niskaansa.
Soitin viiteen ravintolaan. Löysin sopivan paikan: juhlasali kuudellekymmenelle hengelle, menu seitsemänkymmentäviisi euroa per vieras. Yhteensä 4 125 euroa. Koristelut ja musiikki siihen päälle, vielä 375 euroa. Kaikkiaan 4 500 euroa.
Menin Juhanin luo laskelmat mukanani. Näytin ruokalistan, salin ja valokuvat.
– Kaunista, hän sanoi. – Kallista.
– Merkkipäivä on kerran elämässä.