– Miniälle! – Juhani kohotti lasinsa ja kääntyi minua kohti. – Miniälle, joka elää meidän rahoillamme!
Viisikymmentäviisi ihmistä purskahti nauruun. Joku alkoi taputtaa. Juhlan juontaja tarttui heti hetkeen ja huudahti: ”Siinä vasta maljapuhe!”
Minä istuin Mikaelin vieressä ja tuijotin valkoista pöytäliinaa. Kastikkeesta oli jäänyt siihen pieni, pitkänomainen tahra, aivan kuin pilkku keskelle kangasta.
Neljäntoista vuoden aikana olin kuullut tuosta samasta lauseesta lukemattomia versioita. Joskus se sanottiin hiljaa, joskus kovempaa, joskus muka vitsinä. Mutta merkitys oli aina sama: sinä et päätä täällä mistään. Sinä olet vain lisäke minun pojalleni.
Ja nyt se sanottiin kaikkien kuullen. Juhlapäivänä. Mikrofoniin.
Mikael hieraisi vieressä niskaansa. Se oli hänen tapansa aina, kun hän hermostui: oikea kämmen nousi takaraivon alle, ja pää kallistui vähän kuin painuisi olkapäätä kohti. Odotin, että hän sanoisi edes jotakin. Hän ei sanonut mitään.
Join lasistani loput vedet. Laskin lasin pöydälle. Nousin.
Ja kävelin juontajan luo hakemaan mikrofonia.
Mutta se oli jo tarinan loppupää. Kaikki alkoi paljon hiljaisemmin.
Mikael ja minä menimme naimisiin vuonna 2012. Minä olin silloin kaksikymmentäyhdeksän, hän kolmekymmentäyksi. Vuotta myöhemmin syntyi Eero. Jäin äitiyslomalle, ja Juhani antoi pojalleen kaksion Sepänkadulta. Ei minulle, vaan pojalleen. Sitä hän korosti joka kerta.
Lahjakirja tehtiin Mikaelin nimiin. Avaimet hän ojensi koko suvun edessä ja sanoi:
– Arvosta tätä, poika. Kaikki isät eivät tällaiseen pysty.
Minä hymyilin silloin. Olin oikeasti iloinen. Asunto oli kaksio elementtitalossa, viidennessä kerroksessa. Kylpyammeessa oli kellertävä pinta, kukkatapetit olivat jostain 90-luvulta, ja patterit kumisivat talvisin niin kovaa, että Eero heräsi yöllä kolmelta.
Mutta asunto oli silti asunto. Oma koti. Tai no, Mikaelin. Mutta mehän olimme perhe.
Ensimmäiset kolme vuotta en käynyt töissä. Eero oli pieni, ja sitten tulin raskaaksi Ainosta. Siihen aikaan Juhani puhui vielä pehmeämmin. Hän ei sanonut ”elää meidän kustannuksellamme”, vaan tokaisi vain: ”No, istuu kotona, minkäs sille voi.” Anoppini Helena piti häntä vielä kurissa ja keskeytti hänet, jos puhe meni liian pitkälle. Mutta vuonna 2018 Helena muutti sisarensa luo Tampereelle, ja sen jälkeen Juhani suoristi selkänsä kunnolla.
Vuonna 2015, kun Eero täytti kaksi, sain paikan laboratorioapulaisena meijeriltä. Työvuoro oli kahdeksasta viiteen. Eero oli päiväkodissa, Aino ei ollut vielä syntynyt. Palkka oli noin 1 300 euroa kuussa. Ei sillä rikastuttu. Mutta se oli minun rahaani.
Juhani sai tietää työstäni viikon kuluttua. Mikael kertoi sen itse isänsä luona illallisella.
– Laboratorioapulainen? – appiukko toisti. Hän pyöritteli pikkusormessaan raskasta kultaista sinettisormusta, jossa oli monogrammi. – No jaa. Sama kai se on, istuuko kotona vai istuuko siellä.
Minä nielaisin vastaukseni. Mikael hieroi niskaansa.
Siitä illasta lähtien Juhanilla oli uusi lempiaihe.
Ensimmäisen kerran hän sanoi sen suoraan minun kuulteni tavallisella perheillallisella, noin puoli vuotta sen jälkeen kun olin aloittanut työt. Oli maaliskuu 2016. Olimme hänen kotonaan. Hän asui yksin tilavassa kolmiossa Hämeenkadulla; vitriinissä oli kristallia ja seinillä vanhoja ryijyjä. Mikael korjasi makuuhuoneessa verhotankoa, ja minä katoin pöytää.
Appiukko jäi keittiön ovelle seisomaan ja seurasi, kuinka pilkoin salaattia.
– Tiedätkö, Maria, – hän aloitti, – sinä leikkaat nyt minun salaattiani minun veitselläni minun leikkuulaudallani. Ja kotonasi sinä leikkaat leikkuulaudalla, jonka minä olen ostanut, asunnossa, jonka minä olen lahjoittanut.
Laskin veitsen pöydälle.
– Juhani, minä ostin sen leikkuulaudan itse. Bauhausista. Se maksoi neljä euroa.
Hän hymähti.
– Leikkuulaudan. Entä asunto?
– Asunnon te annoitte Mikaelille. Kiitos siitä.
– No niin, – hän levitti kätensä. – Sanoit sentään kiitos.
Mikael ilmestyi oviaukkoon ruuvimeisseli kädessään.
– Isä, riittää jo.
– Mitä minä nyt muka? – Juhani nosti kämmenensä ilmaan. – Minähän puhun totta.
Sitten hän meni olohuoneeseen television ääreen. Sormus kalahti hiljaa ovenpieleen, kuten aina hänen kulkiessaan siitä ohi.
Minä pilkoin salaatin loppuun, istuin pöytään ja kestin illallisen loppuun.
Autossa Mikael sanoi:
– Älä ota kierroksia. Isä nyt vain on tuollainen. Ei hän pahalla.
Nyökkäsin, koska Eero nukkui takapenkillä enkä halunnut riidellä lapsen kuullen. Ja koska ajattelin silloin vielä, että olihan hän todella antanut meille asunnon. Ehkä hänellä oli oikeus heittää siitä vitsiä?
Niin minä silloin uskoin.
Aino syntyi vuonna 2018. Jäin taas kotiin. Palasin töihin puolentoista vuoden kuluttua, vuonna 2019. Siihen mennessä palkkani oli noussut: yritys oli laajentunut, ja minut oli siirretty laadunvalvontaan. Ensin sain noin 1 900 euroa, sitten 2 050. Vuoteen 2026 mennessä palkka oli noussut 2 400 euroon.
Vuonna 2019 päätin aloittaa remontin. Seitsemässä vuodessa asunto oli väsähtänyt pahasti. Putket tihkuivat, lastenhuoneen tapetit repsottivat irti seinistä, ja kylpyhuoneen laatta oli haljennut keskeltä, kun Eero oli osunut siihen pallolla.
Mikael ehdotti:
– Pyydä isältä apua. Ehkä hän lähettäisi omat miehensä, onhan hänellä firma.
Kuvittelin saman tien, miten Juhani muistuttaisi seuraavat kymmenen vuotta siitä, että oli tehnyt meille vielä remontinkin. Sanoin ei. Hoidan itse.
Etsin remonttiporukan ilmoituksen perusteella. Kolmen viikon ajan ajoin töiden jälkeen iltaisin katsomaan, mitä asunnolla oli tehty. Materiaalit tilasin netistä: vertailin hintoja, odotin tarjouksia ja nappasin alennukset silloin kun niitä tuli.
Lopputulos maksoi 17 800 euroa. Minun kortiltani. Tilisiirrot, kuitit, lähetyslistat ja laskut jäivät kaikki talteen. En ollut säästänyt niitä mitenkään erityistä tarkoitusta varten, olin vain tottunut säilyttämään paperit. Sellainen työ minulla oli: laboratorioihminen ei tee mitään ilman dokumentteja.
Kun remontti oli viimein valmis, Juhani tuli katsomaan sitä.