Anna ei tietenkään aikonut ryhtyä mihinkään pyykkirumbaan. Hän työnsi muovikassin miehensä siskon käteen ja ilmoitti viileästi, että pesula löytyi naapuritalon kivijalasta. Helena vain kohautti olkapäitään, laski pussin syrjään ja istahti ruokapöydän ääreen kuin olisi ollut kotonaan.
— Onhan teillä täällä komeat oltavat, Helena totesi makkaraa posket pullollaan. — Remontti on viimeisen päälle ja huonekalutkin näyttävät kalliilta. Millä rahoilla te oikein leveilette?
— Anteeksi mitä? Anna kysyi, sillä hetken hän kuvitteli kuulleensa väärin.
— Kysyin vain, mistä rahat ovat peräisin. Mikaelhan valittaa aina, ettei hänellä ole ylimääräistä. Silti te asutte keskustassa ja vielä tällaisessa linnassa.
Anna tunsi ärtymyksen nousevan kurkkuun saakka. Hän ei kuitenkaan päästänyt sitä heti valloilleen, koska Mikaelin sukulaisten joukossa oli myös aivan kunnollisia ihmisiä. Helena taas oli juuri sellainen ihminen, joka saattoi levittää muista mitä tahansa, jos sille päälle sattui.
— On olemassa yksi salainen paikka, Anna sanoi hitaasti.
Vieraat jopa kumartuivat lähemmäs kuullakseen paremmin. Anna piti pitkän, painostavan tauon ja lausui sitten kuuluvasti, tavuja korostaen:
— Men-kää töi-hin.
— Kyllähän me töissä käymme, kultaseni! Helena vastasi loukkaantuneen näköisenä. — Mutta rehellisellä työllä ei rikastu kukaan. Teillä näyttää silti menevän oikein mukavasti. Sehän tarkoittaa, että jostain te vähän kahmitte sivuun. Jakaisitte nyt sukulaisten kanssa edes pienen siivun, niin me emme kerro kenellekään mitään.
Silloin Annan itsehillintä petti. Hän iski mukin pöytään niin, että astiat kalahtivat, ja nousi seisomaan.
— Nyt riittää, Mikael. Joko tilaat siskollesi taksin tai saat tästä eteenpäin passata ja viihdyttää sukulaisiasi aivan itse. Minä menen nukkumaan. Ja jos joku uskaltaa herättää minut, soitan poliisille.
Makuuhuoneessa Anna kuunteli vielä pitkään seinien takaa kantautuvia vaimeita ääniä, askelia ja kaappien kolinaa. Lopulta hän laittoi herätyksen kuudeksi aamulla ja nukahti väsyneenä.
Aivan kuten Anna oli arvannut, Helena jäi poikineen yöksi. Annalla ei kuitenkaan ollut pienintäkään halua kohdata ailahtelevaa kälyään heti aamutuimaan. Hän keräsi tavaransa hiljaa, hiipi ulos asunnosta ja lähti töihin tavallista aikaisemmin. Mikael soitti ja lähetti viestejä, mutta Anna ei vastannut. Hiljaisuus ja rauha tuntuivat liian arvokkailta pilattaviksi.
Työpaikalle hän saapui puolitoista tuntia ennen muita. Hän keitti kahvia, istahti pöytänsä ääreen ja alkoi rauhallisesti käydä läpi työpapereita, joita oli kertynyt pinoittain.
Työpäivän jälkeen Anna ajoi kaupan kautta. Kun ostokset oli lastattu autoon ja hän oli pysäköinyt kotitalon pihaan, hän soitti miehelleen.
— Mikael, tule alas. Ruokakassit pitää kantaa sisälle.
— Etkö sinä muka saa niitä itse tuotua? Mikael kysyi haukotellen.
— En, Anna vastasi, ja ääni kiristyi jälleen. — Ole kiitollinen, etten lähettänyt sinua kauppaan. Minä tässä valmistaudun omiin syntymäpäiviini, jos olet sattunut unohtamaan.
Todellisuudessa juuri Anna oli ollut perheen varsinainen elättäjä jo pitkään. Viime vuosina hänen uransa oli edennyt, ja tulojen kasvu oli seurannut mukana. Niillä rahoilla asuntoon oli tehty tyylikäs remontti ja hankittu kunnollinen auto. Mikael oli aikaisemmin ollut ihan menestyvä, mutta vuosi vuodelta hänestä oli tullut saamattomampi. Ammattitaidon kehittämisen ja liikunnan sijaan hän valitsi yhä useammin sohvan ja television jalkapallo-ottelut.
Mikael kantoi kassit eteiseen, pudotti ne lattialle ja palasi saman tien television ääreen.
Kun Anna avasi keittiön oven, hän pysähtyi kuin seinään.
Likaisia astioita oli kaikkialla. Pöydillä lojui puoliksi syötyjä ruokia, avattuja kalliita leikkeleitä ja juustoja, jotka Anna oli säästänyt juhlapäiväänsä varten. Etukäteen ostetun kirjolohenmädin purkissa kellui tumppeja. Keittiössä haisi kuvottavalta.
— No jo on… Anna mutisi, mutta yhtään painokelpoista sanaa ei tullut mieleen.
Myös juhlia varten ostetut arvokkaammat juomat oli joko juotu loppuun tai ainakin avattu ja jätetty pilaantumaan.
— Anna, tässä on yksi juttu, Mikael sanoi olohuoneesta vältellen. — Antti Korhonen laittoi viestin. Ja Tapio myös. He sanoivat, etteivät tule syntymäpäivillesi.
— Miksi eivät? Anna kysyi pettyneenä.
Hän oli laskenut menun tietylle vierasmäärälle, ja juuri näihin ihmisiin hän olisi halunnut tutustua paremmin. Kaupunki ei ollut suuri, ja Korhosten perheellä oli siellä huomattava asema.
— En minä tiedä, Mikael mutisi ja käänsi katseensa pois.
Anna katsoi miestään terävästi.
— Minusta tuntuu, ettet kerro kaikkea. No niin, ala puhua.