Öisin Mikael nukkui levottomasti. Hän kääntyili vuoteessa, nousi välillä juomaan vettä ja jäi pitkäksi aikaa seisomaan ikkunan eteen, kuin olisi tuijottanut pimeydestä vastausta johonkin.
Ehkä hänellä on joku toinen, Laura ajatteli kerran.
Ajatus iski niin raskaana, että hänen rintaansa alkoi pakottaa tyhjällä, surullisella tavalla.
Eräänä aamuna Laura avasi keittiönkaapin ottaakseen sieltä lasipurkkeja. Kansio oli poissa. Hän siirsi purkit yksi toisensa jälkeen syrjään, kurkisti viereisille hyllyille ja kävi koko kaapin läpi, mutta ei löytänyt mitään. Hän muisti varmasti, miten Mikael oli laittanut sen juuri sinne hänen nähtensä.
Illalla, kun Mikael istui sohvalla kasvot taas kiinni alati mukana kulkevassa puhelimessaan, Laura kysyi asiasta suoraan.
– Asunnon papereiden kansio on kadonnut, hän sanoi huolestuneena. – Mihin sinä siirsit sen?
Mikael ei edes nostanut katsettaan.
– Ehkä siirsin johonkin… Katson myöhemmin.
Laura käänsi kasvonsa ikkunaan päin. Ulkona hämärä oli jo laskeutumassa. Hän ei enää oikeastaan epäillyt lainkaan, etteikö Helena olisi vienyt papereita. Mikael taas joko ei huomannut mitään tai ei vain välittänyt.
Laurasta tuntui, kuin lattia hänen jalkojensa alla olisi hiljaa ja hitaasti vajonnut pois, eikä missään ollut mitään, mihin tarttua.
Lopulta hän teki päätöksensä. Kun Helena oli lähtenyt naapuriin katsomaan sarjaa, Laura istuutui Mikaelia vastapäätä ja sanoi:
– Mikael, meillä on kamera keittiössä, leipälaatikon takana. Minun lompakostani katoaa rahaa. Saappaani hävisivät. Asunnon paperitkin ovat poissa. Mikael, minä en jaksa enää elää näin!
Hän oli valmistautunut siihen, että Mikael asettuisi äitinsä puolelle, aivan kuten silloin lääkkeiden kanssa. Laura oli jo mielessään nähnyt, miten hänen täytyisi nousta, pakata ja lähteä.
Mutta Mikael laski puhelimen pöydälle. Ensimmäistä kertaa viikkoihin hän katsoi Lauraa suoraan silmiin. Sitten hän käänsi näytön hänen puoleensa.
– Minä tiedän kamerasta, hän sanoi hiljaa. – Äiti kertoi siitä minulle. Väitti vain, että hän muka pitää sinua silmällä. Samana iltana avasin sovelluksen, ja siellä olikin kaksi laitetta, ei yksi. Toinen niistä oli keittiössä. Olen katsonut tallenteita jo kolme viikkoa.
Laura ei heti käsittänyt, mitä Mikael tarkoitti. Mies oli jo kelannut videota taaksepäin. Pienellä näytöllä heidän keittiönsä alkoi vilistä esiin. Siinä Helena avasi pöydälle jääneen Lauran lompakon, otti seteleitä ja työnsi ne taskuunsa. Seuraavassa tallenteessa, jonka toinen kamera oli kuvannut, Helena kantoi miniänsä saappaita ulos.
Sen jälkeen ruudulla näkyi, kuinka asiakirjoja etsittiin hylly hyllyltä ja purkki purkilta.