Puoli vuotta aiemmin oli sattunut tapaus, joka kirveli Lauraa yhä. Helena oli väittänyt hänen heittäneen pois tämän sydänlääkkeet, eikä kyse ollut mistään kevyestä huomautuksesta vaan suorasta syytöksestä. Mikael oli silloin asettunut empimättä äitinsä puolelle. Myöhemmin lääkepakkaus löytyi sohvan takaa, mutta anteeksipyyntöä Laura ei koskaan kuullut. Mikael vain murahti:
– No niin, löytyiväthän ne.
Siitä Laura oli painanut mieleensä yhden asian: jos todisteita ei ollut, hänen sanansa Helenan sanaa vastaan merkitsi aina sitä, että hän hävisi.
Eräänä päivänä juuri ennen lounasta Helena nyrpisti nenäänsä ja tokaisi:
– Laura, teetkö sinä taas jotain puolivalmista ruokaa? Eikö tämä jo riittäisi?
Mikael ei sanonut Lauran puolesta mitään. Laura taas oli niin lopen uupunut, ettei jaksanut aloittaa riitaa.
Seuraavana päivänä Helena soitti ystävättärelleen keskellä keittiötä ja puhui niin kovalla äänellä, ettei Laura voinut olla kuulematta.
– Minun miniäni on aivan toivoton tapaus, Mikael-parka joutuu kärsimään. Mutta minkäs hän sille mahtaa? Hän on liian lempeä, ihan isäänsä tullut.
Ja kuten myöhemmin kävi ilmi, se oli vasta alkua. Pian Lauran lompakosta alkoi kadota pieniä seteleitä. Ensin hän ei tehnyt asiasta suurta numeroa. Hän ajatteli olevansa vain hajamielinen, ehkä käyttänyt rahat itse muistamatta sitä, ja suuttui lähinnä itselleen.
Sitten katosivat hänen talvisaappaansa.
– Minä en ainakaan ole niitä mihinkään vienyt, Helena sanoi levittäen käsiään. – Ehkä sinä heitit ne pois?
– Minäkö? Laura tuijotti häntä epäuskoisena. – Omat saappaani?
– No mistä sitä tietää, Helena huokasi, kuin asia olisi ollut täysin mahdollinen.
Kun Laura oli löytänyt keittiöön kätketyn kameran, hän etsi laitteen mallin netistä. Valmistajan sivuilta löytyi käyttöohje, ja sen mukana oletussalasana. Helena ei ollut vaivautunut vaihtamaan sitä. Laura pääsi laitteeseen sisään hämmästyttävän helposti ja avasi tallenteet.
Sovelluksen ruudulle ilmestyi heidän keittiönsä. Kuvassa Helena touhusi kaappien äärellä. Hän kävi järjestelmällisesti läpi hylly hyllyltä, nosteli purkkeja pois, kurkisti niiden taakse ja asetti kaiken takaisin paikoilleen. Kamera oli halpa eikä tallentanut ääntä, joten Laura ei voinut päätellä, mitä anoppi oikein etsi.
Toisella videolla Helena puhui jonkun kanssa. Hän elehti vilkkaasti, kirjoitti jotakin paperinpalalle ja sujautti lapun aamutakkinsa taskuun.
Äänen puuttuessa keskustelun sisältö jäi arvailuksi. Laura latasi varmuuden vuoksi molemmat videot itselleen.
Anopin juonittelujen seuraaminen vei hänen huomionsa niin täysin, että hän huomasi vasta myöhemmin Mikaelinkin muuttuneen. Iltaisin mies uppoutui puhelimeensa, ja aina kun Laura tuli lähemmäs, Mikael käänsi sen kiireesti näyttö alaspäin.