Mikaelin äiti oli asentanut keittiöön kameran, ja Laura löysi sen leipälaatikon takaa. Pieni musta linssi tuijotti suoraan ruokapöytää kohti.
Anoppi oli siis piilottanut keittiöön valvontakameran. Laura huomasi laitteen vasta, kun hänen kätensä osui leipälaatikkoon. Musta, kylmä silmä oli suunnattu täsmälleen siihen paikkaan, jossa he söivät joka ilta.
Ensimmäinen vaisto käski repäistä kamera irti ja paiskata se roskiin. Laura jo melkein tarttui siihen, mutta sai itsensä pysähtymään. Jos Helena oli alkanut tarkkailla heitä salaa, siihen täytyi olla jokin syy.
Laura päätti selvittää asian juurta myöten.
Hän ja Mikael asuivat Mikaelin kaksiossa. Laura oli töissä koulussa, ja arkipäivisin hän lähti kotoa aamuhämärissä ja palasi vasta iltapäivän kääntyessä illaksi. Mikael teki vuoroja tehtaalla ja tuli yleensä kotiin hieman hänen jälkeensä.
Heidän elämänsä oli ollut rauhallista ja melko tasaista siihen saakka, kunnes muutama kuukausi aiemmin Mikaelin äiti Helena muutti heidän luokseen.
– Vain väliaikaisesti, Helena ilmoitti ja laski matkalaukkunsa eteisen lattialle. – Siihen asti, että Joonas saa asumisensa järjestykseen.
Joonas, Helenan nuorempi poika, oli menettänyt vuokra-asuntonsa, koska omistaja oli myynyt sen. Sen jälkeen Joonas oli kiertänyt ystävältä toiselle, milloin kenenkin sohvalle.
Heti ensimmäisestä päivästä lähtien Helena käyttäytyi kuin asunto olisi ollut hänen omansa. Aluksi hän järjesti astiat kaappeihin uudelleen oman mielensä mukaan. Sen jälkeen hän heitti Lauran ikkunalaudalla kasvaneen viikunan roskiin, koska siitä muka tuli pelkkää pölyä.
Jokaisella päivällisellä hänellä oli myös sanottavaa Lauran ruoasta. Milloin suolaa oli liikaa, milloin liha oli sitkeää, milloin salaatti oli vääränlainen.
Mikael suhtautui asiaan aina samalla tavalla.
– Äiti on jo iäkäs ihminen. Koeta kestää vielä vähän, kyllä hän pian lähtee.
Eräänä iltana Laura näki, kuinka Mikael vei asunnon papereita sisältävän kansion keittiön kaappiin. Hän työnsi sen syvälle ryynipurkkien taakse ja mutisi itsekseen jotakin sen tapaista, ettei se sieltä ainakaan katoaisi.
Juuri sillä hetkellä Helena astui keittiöön. Hän pysähtyi lieden viereen, vilkaisi nopeasti kaapin suuntaan eikä sanonut mitään. Laura ei silloin kiinnittänyt asiaan huomiota, vaikka olisi ehdottomasti pitänyt.
Noin viikkoa aiemmin Helena oli ilmoittanut päivällispöydässä:
– Ripustin kameran rappukäytävään meidän oven yläpuolelle. Tässä talossa kulkee kaikenlaista väkeä, parempi varautua.
Mikael auttoi häntä yhdistämään laitteen Wi-Fiin, ja sovellus jäi Mikaelin puhelimeen. Laura vain nyökkäsi ja unohti koko asian. Kamera rappukäytävässä oli vielä ymmärrettävissä, jos Helena kerran pelkäsi levotonta taloa.
Mutta leipälaatikon takana oleva kamera oli toinen laite, eikä Helena ollut maininnut siitä sanallakaan. Se muutti kaiken.