– Senkö vuoksi, että minä muka pyysin apua pojalleni, sinä hajotat meidän perheemme? Heitätkö sinä minut pihalle?
– Minun kodistani, Anna korjasi hiljaa, mutta jokainen sana osui painavana. – Et sinä pyytänyt apua, Mikael. Sinä vaadit, että minun rahani käytetään jonkun toisen virheiden paikkaamiseen. Eikä kyse ole edes pelkästään siitä. Kyse on siitä, että nämä viisi vuotta minä olen ollut sinulle lähinnä kätevä järjestely. Ilmainen siivooja, kokki ja se ihminen, joka on pitänyt yhteisen arkemme taloudellisesti kasassa. Minä olen väsynyt. En aio enää elää sillä tavalla.
Mikaelin kasvoilta katosi väri. Hetken hänen katseessaan käväisi puhdas hätäännys, mutta se peittyi nopeasti raivon alle. Hän tajusi, että elämä, johon oli ehtinyt tottua, oli liukumassa hänen altaan pois.
– Sinä vielä kadut tätä! hän karjaisi, ääni särähtäen. – Luuletko, että aviomiehen voi noin vain nakata kadulle? Me olemme laillisesti naimisissa! Minulla on oikeus olla täällä! Ja katsotaanpa vielä, miten omaisuus jaetaan. Olen minäkin tähän asuntoon panostanut! Tein eteiseen remontinkin, jos satut muistamaan!
Anna kallisti päätään aavistuksen ja katsoi miestä, jonka vieressä oli nukkunut vuosia. Kuinka surkealta Mikael näyttikään yrittäessään vielä viime hetkellä kahmia jotakin itselleen.
– Tarkoitit varmaan, että tapetoit eteisen uudelleen minun rahoillani? hän kysyi tyynesti. – Mikael, älä tee itseäsi naurettavaksi. Tämä asunto ostettiin kahdeksan vuotta ennen kuin me menimme naimisiin. Se on minun ennen avioliittoa hankittua omaisuuttani, eikä sinulla ole siihen avio-oikeuden perusteella mitään vaatimuksia. Ja mitä sinun niin sanottuihin sijoituksiisi tulee… Voimme aivan hyvin käydä läpi viime vuosien pankkikorttiotteet ja katsoa, kuka on maksanut mitäkin. Voin jo nyt luvata, ettei lopputulos näytä sinun kannaltasi kovin imartelevalta.
Mikael veti henkeä kuin olisi tukehtumaisillaan. Suuttumus sai hänen suunsa aukeamaan ja sulkeutumaan, mutta sanoja ei tullut. Annan rauhallisuus ja se, miten tarkasti tämä oli miettinyt kaiken, horjuttivat häntä enemmän kuin huuto olisi koskaan tehnyt. Hänellä ei ollut tarttumapintaa, ei yhtä ainoaa kohtaa, josta olisi saanut otteen.
– Ja vielä yksi asia, Anna jatkoi katsomatta pois hänen silmistään. – Suosittelen hyvin vakavasti, ettet yritä ottaa mitään lainaa minkään omaisuuden vakuudella ja vedota siihen, että olet naimisissa. Maanantaiaamuna jätän avioerohakemuksen. Kaikki velat, jotka otat tästä päivästä lähtien, katsotaan sinun henkilökohtaisiksi veloiksesi, ei perheen tarpeisiin otetuiksi. Minä pidän siitä huolen.
Mikael tuijotti häntä kuin olisi nähnyt hänet ensimmäistä kertaa elämässään. Kadonnut oli se mukava, myötäilevä Anna, joka oli aina yrittänyt tasoittaa tilanteet ja niellä omat loukkaantumisensa. Hänen edessään seisoi nyt aikuinen nainen, varma itsestään ja omista rajoistaan.
– Narttu, hän sylkäisi ja tarttui matkalaukun kahvaan. – Sinähän olet varsinainen narttu. Jäät vielä vanhana yksin rahojesi kanssa. Kukaan ei tarvitse noin kylmää ja laskelmoivaa naista.
– Hyvää matkaa, Mikael, Anna sanoi ja astui sivuun, jotta ovelle jäi vapaa kulku.
Mikael kiskoi laukut kiroillen porraskäytävään ja heilautti urheilukassin riuhtaisulla olalleen. Vielä kerran hän kääntyi katsomaan. Hän odotti selvästi, että Anna kutsuisi hänet takaisin, pysäyttäisi, alkaisi itkeä. Anna seisoi hiljaa ja katsoi häntä sanomatta sanaakaan. Lopulta Mikael käänsi päänsä pois ja lähti kohti hissiä, askeleet raskaina betonilattiaa vasten.
Anna sulki oven. Hän käänsi lukon kahdesti. Sitten hän liu’utti varmuusketjun paikalleen.
Asuntoon laskeutui niin syvä hiljaisuus, että se tuntui melkein soivan korvissa. Anna käveli keittiöön ja kaatoi itselleen uuden kupillisen kahvia. Sen jälkeen hän meni ikkunan luo. Syksyinen aurinko yritti varovasti murtautua harmaiden pilvien läpi ja sai pihan puiden keltaiset lehdet hehkumaan hetken lämpiminä.
Rinnassa ei enää kiristänyt. Siellä ei ollut painoa eikä katkeruutta. Tilalle oli noussut outo, lähes uskomaton keveys. Aivan kuin hän olisi vihdoin laskenut hartioiltaan kivillä täytetyn repun, jota oli raahannut ylämäkeen vuosikaudet.
Anna siemaisi kuumaa kahvia ja hymyili.
Keväällä hän hankkisi mökille uudet ikkunat. Parhaat mahdolliset, leveillä ikkunalaudoilla, joilla pelargoniat saisivat kukkia rauhassa. Eikä kukaan enää ikinä uskaltaisi kutsua hänen rakasta taloaan röttelöksi.
Elämä oli vasta alkamassa.