Pamahduksen jälkikaiku kulki asunnon läpi niin voimakkaana, että vitriinikaapissa kristallilasit helähtivät surkeasti toisiaan vasten.
Anna jäi keittiöön yksin. Hän napsautti lieden levyn pois päältä, vajosi jakkaralle ja peitti kasvonsa molemmin käsin. Itku ei tullut. Sen sijaan hänen sisällään oli raskas, lyijynharmaa uupumus ja pitkä, tahmea tyhjyys. Koe. Mikael oli järjestänyt hänelle uskollisuuskokeen, jonka hinnaksi oli määrätty kahdeksantuhatta euroa.
Siinä asennossa hän istui lähes tunnin. Iltahämärä tiivistyi vähitellen ikkunoiden takana ja muutti keittiön harmaansävyiseksi, elottomaksi tilaksi. Lopulta Anna nousi, mutta ei sytyttänyt valoja. Hän kulki huoneesta toiseen kuin olisi nähnyt kotinsa ensimmäistä kertaa. Eteisessä seisoivat Mikaelin kalliit nahkakengät, jotka tämä oli ostanut kuukautta aiemmin väittäen, että työpaikalla oli tiukka pukeutumiskoodi. Kylpyhuoneen hyllyllä oli rinta rinnan ulkomaisia partavesiä ja after shave -voiteita, jotka oli maksettu Annan palkkakortilla yhteisellä kauppareissulla. Makuuhuoneen yöpöydälle oli jäänyt autohuollon kuitti huomattavasta summasta; Mikael oli vaihdattanut renkaat autoonsa.
Anna astui ikkunan luo ja painoi otsansa viileää lasia vasten. Alhaalla kadulla autot kiirehtivät valoissaan, lyhtypylväät loistivat, ihmiset kulkivat koteihinsa, omien perheidensä luo. Hänelle valkeni karulla tavalla, ettei hänellä tainnut olla perhettä lainkaan. Oli vain mies, joka oli viihtynyt lämpimässä ja mukavassa hänen siipiensä suojassa niin kauan kuin Annan säästöjä ei ollut tarvittu tyhjennettäviksi.
Yö kului valveilla. Anna makasi leveässä vuoteessa yksin ja kuunteli seinäkellon tasaista tikitystä. Mikael ei palannut illalla eikä yön pimeinä tunteina. Luultavasti hän oli mennyt poikansa luo tai jonkun ystävänsä sohvalle vuodattamaan, miten kylmä ja rahanahne vaimo hänelle oli osunut.
Aamulla päätös oli jo hänen edessään, kirkas ja kiistaton. Se ei syntynyt hysteriasta eikä kostonhalusta. Se oli pikemminkin rauhallinen toteamus: sairaus oli edennyt liian pitkälle, hoito ei enää auttanut, ja oli tehtävä leikkaus.
Anna keitti itselleen vahvaa kahvia. Sitten hän haki yläkomerosta kaksi suurta muovista matkalaukkua sekä yhden tilavan urheilukassin. Hän nosti ne makuuhuoneen sängylle ja alkoi kerätä Mikaelin tavaroita järjestelmällisesti, melkeinpä huolellisen asiallisesti.
Paidat hän taitteli siististi ja sulki napit, jotta kaulukset eivät rutistuisi. Solmiot hän kiersi tiukoiksi, tasaisiksi rulliksi. Raskaat villapaidat ja farkut hän asetti laukkujen pohjalle. Urheilukassiin päätyivät lenkkarit, nahkakengät ja kotitossut. Kylpyhuoneen hylly tyhjeni purkeista, höylistä ja pulloista. Hän ei unohtanut edes eteisen kaapissa ollutta kenkävoidetta eikä varaharjoja.
Anna ei ryhtynyt huutamaan eikä järjestämään näytelmää. Hän vain pakkasi miehen elämän laukkuun ja nosti sen oven viereen. Se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta. Kun kaikki oli valmista, hän veti matkatavarat eteiseen, mahdollisimman lähelle ulko-ovea. Sama paikka sai myös asunnon avaimet, jotka Mikael oli tapansa mukaan jättänyt peilipöydälle lähtiessään raivon vallassa, varmana siitä, että voisi aina palata.
Puolenpäivän aikoihin avain kääntyi lukossa. Mikael astui sisään. Hänestä leijui tunkkainen tupakanhaju ja eilisen alkoholin kitkerä jälki. Ilmeisesti suruja oli hukutettu ystävien seurassa. Hän potkaisi kengät jaloistaan, nosti katseensa ja jähmettyi. Hänen edessään kohosi matkalaukuista rakennettu este.
Ensin hänen kasvoilleen nousi pelkkä hämmennys. Sitten se vaihtui yllätykseksi ja lopulta alentuvaksi hymähdykseksi. Hän viskasi avaimet lipaston päälle ja taittoi kätensä rinnalleen.
– Mitäs päiväkotileikkiä tämä nyt on, Annaseni? Päätitkö esittää loukattua pikkutyttöä? Sinä teet kärpäsestä härkäsen. Rauhoitu ja pura nuo laukut. Myönnän, että eilen kuumenin liikaa. Hermot olivat kireällä. Puhutaan nyt niin kuin aikuiset. Löysin toisen tavan ratkaista Joonaksen tilanteen.
Anna tuli keittiöstä. Hänellä oli yllään tavalliset kotihousut ja pehmeä neulejakku. Hänen olemuksessaan ei ollut jälkeäkään kiireestä tai kiihtymyksestä. Hän näytti tyyneltä tavalla, joka sai eteisen ilman tuntumaan kylmemmältä.
– Meillä ei ole enää puhuttavaa, Mikael, hän sanoi tasaisesti, melkein uutistenlukijan äänellä. – Olen pakannut kaikki tavarasi. Tarkista ne. Jos jotakin puuttuu, ilmoita minulle, niin lähetän sen myöhemmin kuriirilla.
Hymy katosi Mikaelin kasvoilta. Vasta silloin hän ymmärsi, ettei kyse ollut leikistä.
– Oletko sinä järjissäsi? hän ärähti ja astui eteenpäin, mutta matkalaukku pysäytti hänet. – Kaiken tämänkö takia?