Annan lapsuudenkoti ei ollut hänelle pelkkä rakennus. Se oli paikka, johon hänen voimansa oli juurtunut. Siellä hän oli kasvanut, ja jokainen seinään lyöty naula tuntui kantavan hänen edesmenneen isänsä kädenjälkeä.
– Minkä perheen kunniasta sinä puhut, Mikael? hän kysyi hiljaa. – Joonas on aikuinen mies. Hän teki omat päätöksensä ja otti omat riskinsä. Miksi minun valvottujen öideni ja säästettyjen eurojeni pitäisi maksaa hänen typeryytensä?
Mikael kumartui äkisti lähemmäs ja nojasi kyynärpäillään pöytään. Hänen kasvoilleen nousi laikukas puna.
– Siksi, että me olemme naimisissa! hän ärähti. – Tavallisilla ihmisillä rahat ovat yhteisiä ja murheet myös. Sinä olet vaimoni, sinun kuuluu seistä minun rinnallani. Minä sanon tämän nyt aivan selvästi: olen jo luvannut pojalleni, että hoidan asian kuntoon. Haluatko sinä, että minä näytän hänen silmissään mieheltä, joka puhuu lämpimikseen?
Siinä se siis oli. Hän oli jo luvannut. Hän oli jakanut Annan rahat mielessään kysymättä edes lupaa, vain voidakseen näyttää Joonakselle pätevältä ja kunnolliselta isältä. Siltä isältä, jonka roolia hän ei ollut jaksanut kunnolla kantaa vuosikausiin erottuaan ensimmäisestä vaimostaan.
Yhtäkkiä heidän viisi yhteistä vuottaan kulkivat Annan silmien editse kirkkaina ja armottomina kuin vanha filmi. Kun he olivat tavanneet, Mikael oli vaikuttanut turvalliselta satamalta. Sivistynyt, huomaavainen, osasi puhua kauniisti välittämisestä ja keskinäisestä kunnioituksesta. Hän oli muuttanut Annan tilavaan kolmioon, jonka Anna oli ostanut paljon ennen heidän tutustumistaan. Alussa kaikki oli tuntunut hyvältä. Vähitellen arki oli kuitenkin muovautunut omituiseksi järjestelyksi.
Anna kantoi kotiin ruokaostokset, maksoi sähköt, vedet ja vastikkeet, uusi kodinkoneet silloin kun ne alkoivat reistailla. Mikael teki insinöörin töitä suunnittelutoimistossa ja sai aivan kelvollista palkkaa, mutta hänen tulonsa katosivat aina jonnekin huomaamatta. Milloin autoon piti hankkia kalliita varaosia, milloin vaatekaappia täytyi päivittää, milloin urheilukanavien maksulliset tilaukset olivat hänen mielestään välttämättömiä. Kun Anna varovasti ehdotti, että heidän olisi syytä laittaa rahaa yhteiseen kassaan, Mikaelilla oli aina valmis ja uskottavalta kuulostava selitys: vakuutus oli mennyt uusiksi, hammaslääkärilasku oli yllättänyt, tai jokin muu meno oli vienyt kaiken. Lopulta heidän niin sanottu yhteinen taloutensa lepäsi lähes kokonaan Annan palkan varassa.
Anna oli niellyt sen. Hän oli vakuuttanut itselleen, ettei raha ollut tärkeintä, kunhan vierellä oli miehen tuki. Tosin silloin, kun kylpyhuoneen hana hajosi, tuo tuki oli vain neuvonut soittamaan huoltomiehelle, koska “ei ollut hänen arvolleen sopivaa ryömiä putkien kanssa”. Ja huoltomiehen laskun maksoi tietenkin taas Anna.
– En nosta niitä rahoja, Mikael, Anna sanoi.
Hänen äänensä oli tyyni, mutta siihen oli ilmestynyt sellainen kirkas kovuus, jonka hänen alaisensa työpaikalla tunnistivat välittömäksi merkiksi perääntyä.
Mikael räpäytti silmiään kuin ei olisi ymmärtänyt kuulemaansa.
– Mitä tarkoitat, ettet nosta?
– Juuri sitä. Ne ovat minun säästöjäni. Olen kerännyt ne tiettyä tarkoitusta varten. Sinun poikasi hankki velkansa itse. Ottakoon kulutusluoton, etsiköön toisen työn, myyköön vaikka autonsa. Minä en aio rahoittaa hänen holtittomuuttaan.
Mikael ponkaisi pystyyn niin nopeasti, että tuoli raahautui linoleumia pitkin vastenmielisesti kirskuen.
– Vai sillä tavalla! hän huusi. – Kun eletään avioliitossa, silloin ollaan perhettä, mutta kun pitäisi auttaa, niin sinulla ei muka ole mitään tekemistä asian kanssa? Sinä olet itsekäs ja laskelmoiva nainen! Sinulle ne mökkisi laudat ovat tärkeämpiä kuin elävä ihminen!
– Älä huuda minun kodissani, Anna katkaisi jäätävällä äänellä ja nousi hitaasti pöydästä. – Ja älä vääristä perheen merkitystä omaksi eduksesi. Perheessä neuvotellaan. Siellä ei ilmoiteta valmiita päätöksiä ja jaeta toisen ihmisen työn tuloksia kuin omiaan.
Hän kääntyi hellan puoleen ja kuori liemen pinnalta vaahdon pois. Sormet vapisivat aavistuksen, mutta sitä hän ei aikonut näyttää. Mikaelin raskas hengitys kuului hänen selkänsä takaa.
– Hyvä on, mies sihisi hampaidensa välistä. – Hyvä on sitten. Jos sinä kerran asetat asian näin, minä löydän keinon itse. Mutta muista tämä, Anna. Tätä minä en unohda. Vaimon todellinen suhtautuminen mieheensä nähdään silloin, kun tulee vaikeaa. Ja sinä et läpäissyt sitä koetta.
Hän kääntyi äkisti, marssi eteiseen, repäisi takkinsa naulakosta ja paiskasi ulko-oven kiinni.