— Anna, oletko sinä tullut hulluksi?
— En. Päinvastoin, minä olen vihdoin tullut järkiini, Anna vastasi ja osoitti eteisen ovea kohti. — Minä en enää suostu siihen, että minua ja työtäni kohdellaan omassa kodissani kuin ilmaa. Te pakkaatte tavaranne ja lähdette.
— Anna, et kai sinä voi olla tosissasi? Mikael yritti tarttua häntä kädestä, mutta Anna veti kätensä heti pois.
— Olen täysin tosissani. Teillä on tunti aikaa kerätä tavaranne.
— Mutta hän on minun äitini! Hänellä ei ole paikkaa, minne mennä!
— Sitä olisi kannattanut miettiä ennen kuin hän ryhtyi määräilemään minua minun omassa asunnossani, Anna sanoi ja ristisi käsivartensa. — Yksi tunti. Sen jälkeen soitan poliisit ja teidät poistetaan täältä virallisesti.
Helena levitti kätensä teatraalisesti.
— Mikael! Kuuletko sinä, mitä hän puhuu? Tällä tavalla hän kehtaa puhua minulle!
— Äiti, rauhoitu nyt… Mikael kääntyi neuvottomana äitinsä puoleen.
— Rauhoitu? Hänhän heittää meidät ulos! Kadulle!
— Ei kadulle, Anna korjasi kylmällä äänellä. — Vaan takaisin siihen maalaistaloon, josta tulittekin. Tai vuokratkaa asunto. Ratkaiskaa asia miten parhaaksi näette. Mutta täällä te ette enää asu.
Sen sanottuaan Anna kääntyi, meni omaan huoneeseensa ja lukitsi oven perässään. Seinän takaa alkoi kuulua loukkaantunutta äänenpainoa, raskaita askelia ja ovien paiskomista. Hän istuutui tietokoneensa ääreen, mutta työnteosta ei tullut mitään. Kädet vapisivat niin, ettei hiirtäkään saanut kunnolla pidettyä paikallaan.
Kulunut oli ehkä parikymmentä minuuttia, kun eteisestä alkoi kuulua matkalaukkujen raahaamista. Helena niiskutti, valitti ja vaikeroi, mutta pakkasi silti. Anna istui pöytänsä ääressä kasvot ilmeettöminä ja kuunteli, kuinka tavarat kolisivat ja vetoketjut sulkeutuivat.
Noin neljänkymmenen minuutin päästä oveen koputettiin.
— Anna, avaa.
Hän nousi ja avasi. Mikael seisoi kynnyksellä silmät punaisina.
— Haluatko sinä oikeasti, että minä lähden?
— Haluan.
— Lopullisesti?
— Kyllä.
Mikael nyökkäsi hitaasti, kääntyi ja meni eteiseen. Anna seurasi hänen perässään. Käytävällä odottivat jo matkalaukut, kassit ja nyssäkät. Helena kiskoi takkia ylleen ja niiskutti äänekkäästi kuin koko maailma olisi tehnyt hänelle vääryyttä.
— Toivottavasti sinulla sitten riittää seuraa elämässäsi! hän sinkautti jäähyväisiksi. — Sinunlaisiltasi naisilta miehet lähtevät!
Anna ei vastannut mitään. Mikael avasi ulko-oven, kantoi laukut porraskäytävään ja palasi sitten hakemaan äitiään. Helena kulki miniänsä ohi leuka koholla, kuin olisi poistunut loukattuna kuningattarena.
Ovi sulkeutui heidän jälkeensä.
Anna jäi yksin.
Hän seisoi keskellä asuntoa ja kuunteli. Hiljaisuus tuntui ensin oudolta, melkein painavalta. Ei moitteita. Ei komentoja. Ei äkkinäisiä ryntäyksiä hänen huoneeseensa. Ei kenenkään vierasta ääntä rikkomassa hänen omaa tilaansa. Keittiöstä kantautui vain jääkaapin vaimea hurina.
Anna meni ikkunan luo ja katsoi alas pihalle. Mikael ja Helena nostelivat tavaroita autoon. Hetken kuluttua ovet sulkeutuivat, auto käynnistyi ja katosi pihasta.
Anna palasi huoneeseensa. Hän istui tietokoneen ääreen ja vilkaisi keskeneräistä projektia. Alatunniste oli vielä viimeistelemättä, mobiilinäkymä piti tarkistaa ja valmiit tiedostot siirtää palvelimelle. Edessä olisi ehkä kolme, korkeintaan neljä tuntia työtä.
Hän koukisti sormiaan, veti näppäimistön lähemmäs ja pakotti ajatuksensa takaisin ruudulle. Vähitellen hengitys tasaantui. Kädet eivät enää tärisseet. Hän siirteli elementtejä paikoilleen, haki sopivia värisävyjä, tarkisti koodia ja korjasi pieniä virheitä yksi kerrallaan.
Kukaan ei rynnännyt huoneeseen huutamaan. Kukaan ei vaatinut häntä jättämään kaikkea kesken ja juoksemaan kauppaan. Kukaan ei syyttänyt häntä laiskuudesta, itsekkyydestä tai kylmyydestä.
Anna teki töitä iltakymmeneen asti. Lopulta projekti oli valmis. Hän latasi sen palvelimelle, lähetti asiakkaalle viestin ja nojautui tuolissaan taaksepäin. Silmät sulkeutuivat itsestään.
Niin, hän oli nyt yksin. Ilman aviomiestä. Ilman perhettä, joka oli hetki sitten täyttänyt hänen kotinsa melulla ja vaatimuksilla. Mutta samalla hän oli saanut takaisin jotain paljon tärkeämpää: vallan omaan elämäänsä ja omaan tilaansa. Kukaan ei enää tulisi määräämään, mitä hänen piti tehdä omassa kodissaan.
Anna nousi, meni keittiöön ja keitti teetä. Hän istuutui pöydän ääreen muki käsissään ja katseli ikkunasta ulos. Kaupungin valot hohtivat pimeydessä, ja jossain kauempana auto ajoi ohi.
Hiljaisuus. Rauha. Vapaus.
Puhelin pysyi mykkänä. Mikael ei soittanut.
Ja Annan oli hyvä olla.