— Sinä liioittelet. Äiti yrittää vain pitää asiat järjestyksessä.
Anna huitaisi kädellään väsyneesti ja palasi omaan huoneeseensa. Oli täysin turhaa jatkaa väittelyä, koska Mikael ei selvästikään aikonut kuunnella häntä.
Riitoja alkoi tulla yhä useammin, ja kodin ilmapiiri kiristyi päivä päivältä. Helena käyttäytyi kuin asunto olisi ollut hänen omansa ja hänellä olisi ollut oikeus määrätä kaikesta. Anna vetäytyi yhä enemmän kuoreensa, puhui vähemmän ja yritti vain selviytyä töistään. Mikael puolestaan teeskenteli pysyvänsä puolueettomana, mutta aina kun tilanne kärjistyi, hän asettui lopulta äitinsä puolelle.
Sitten koitti lauantai. Annalla oli käsissään tärkeä toimeksianto: rakennusalan yrityksen verkkosivusto. Työ piti saada valmiiksi saman illan aikana, muuten hän menettäisi sekä asiakkaan että palkkion. Kyse ei ollut pienestä korjauksesta, vaan laajasta ja monimutkaisesta projektista, joka vaati täydellistä keskittymistä.
Anna nousi seitsemältä, joi nopeasti kupin kahvia, sulkeutui työhuoneeseensa ja istuutui tietokoneen ääreen. Tunnit kuluivat lähes huomaamatta. Hän työskenteli tauotta, ei käynyt edes aamupalalla, ja käänsi puhelimen näyttö alaspäin viereensä, jotta ilmoitukset eivät veisi hänen huomiotaan.
Puoleenpäivään mennessä suurin osa pääsivuista oli jo valmis. Jäljellä oli enää sivuston alatunnisteen viimeistely, mobiilinäkymän tarkistus ja koko kokonaisuuden siirtäminen palvelimelle. Anna venytteli jäykistyneitä hartioitaan, hieraisi niskaansa ja otti puhelimen käteensä katsoakseen työviestit. Juuri sillä hetkellä huoneen ovi paiskautui auki niin rajusti, että se kolahti seinää vasten.
Kynnyksellä seisoi Mikael kasvot punoittaen, kädet nyrkkiin puristettuina.
— Mitä sinä oikein teet, oletko alkanut lakkoon? hän karjaisi. — Äiti ei jaksa yksin kaikkea, ja sinä vain näpräät puhelintasi!
Anna lukitsi näytön hitaasti ja kääntyi katsomaan miestään. Muutaman sekunnin ajan hän vain tuijotti tätä, aivan kuin ei olisi pystynyt uskomaan kuulemaansa.
— Mitä sinä sanoit?
— Sanoin, että tuo laiskottelu saa riittää! Äiti on ollut jaloillaan aamusta asti, laittanut ruokaa ja siivonnut. Sinä taas istut täällä ja räpläät kännykkääsi!
Anna nousi tuolilta. Hänen äänensä oli matala, kirkas ja kylmä.
— En minä räplää puhelintani. Minä teen töitä. Olen tehnyt niitä jo viisi tuntia putkeen kiireellisen projektin parissa, ja se projekti tuo rahaa tähän talouteen.
— Mitä työtä tuo muka on? Mikael huitaisi vähättelevästi kädellään. — Istut netissä! Oikeaa työtä on se, että mennään toimistolle niin kuin minä. Sinä olet levittäytynyt kotiin ja vielä kehtaat vastata vastaan!
— Minä ansaitsen yhtä paljon kuin sinäkin! Anna tunsi, kuinka viha alkoi kiehua hänen sisällään. — Minun toimeksiannoillani maksetaan laskuja, ruokaa ja vaatteita. Vai luuletko sinä, että raha putoaa tänne itsestään taivaasta?
— Älä huuda minulle! Mikael ärähti. — Sinä olet itsekäs! Ajattelet vain itseäsi. Perhe ei merkitse sinulle yhtään mitään!
— Perhekö? Mikä perhe? Anna astui lähemmäs. — Äitisi määrää täällä kaikesta, nöyryyttää minua, ja sinä seisot hänen takanaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä ei ole perhettä. Tämä on kidutusta.
— Sinä olet kiittämätön! Äiti tekee kaikkensa meidän vuoksemme, hän yrittää auttaa!
— Ei hän auta, hän häiritsee! Hän sotkeutuu työhöni, tavaroihini ja koko elämääni!
Samassa Helena ilmestyi huoneeseen pyyhkien käsiään keittiöpyyhkeeseen.
— Mitä täällä tapahtuu? Mikael, onko kaikki hyvin?
— Äiti, Anna nosti taas kohtauksen, Mikael sanoi heti valittavalla äänellä.
— Arvasinhan minä! Helena käänsi ankaran katseensa miniäänsä. — Ei minkäänlaista kunnioitusta vanhempaa ihmistä kohtaan, ei kunnioitusta omaa miestä kohtaan! Ymmärrätkö sinä lainkaan, miten vaimon pitäisi käyttäytyä? Vaimon tehtävä on tukea miestään ja hoitaa kotia, ei istua aamusta iltaan tietokoneen edessä!
Silloin Annasta tuntui, kuin jokin olisi katkennut hänen sisällään. Kaikki viikkojen aikana kertynyt loukkaus, uupumus ja raivo nousivat pintaan yhdellä kertaa.
— Riittää! Nyt tämä loppuu! Ulos molemmat minun asunnostani!
Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus. Mikael ja Helena jäivät tuijottamaan Annaa jähmettyneinä.
— Mitä? Mikael sai sanottua ensimmäisenä.
— Kuulitte kyllä. Ulos, Anna sanoi rauhallisesti, mutta hänen äänessään ei ollut pienintäkään horjahdusta. — Tämä asunto on minun. Minun. Minä olen täällä emäntä, ja minä päätän, kuka täällä saa asua.