Mutta viikon kuluttua ilmapiiri alkoi muuttua. Helena oli selvästi lakannut tuntemasta itseään vieraaksi ja päättänyt, että asunto kaipasi hänen kädenjälkeään. Kun Anna palasi keittiöstä kahvikuppi kädessään, hän pysähtyi olohuoneen oviaukkoon: kaikki hänen kirjansa oli siirretty hyllyissä uuteen järjestykseen.
— Helena, mitä te olette tehnyt? hän kysyi ja jäi seisomaan keskelle huonetta kuppi kädessään.
— Mitäkö? Laitoin paikkoja kuntoon, Helena vastasi ja pyyhki samalla pölyä hyllyn reunasta. — Täällä oli aivan sekavaa. Kirjat sojottivat miten sattuu. Panin ne koon mukaan, nyt näyttää siistiltä.
— Mutta minulle se järjestys oli käytännöllinen sellaisenaan…
— Käytännöllinen! Helena tuhahti. — Te nuoret ette nykyään edes ymmärrä, mitä järjestys tarkoittaa. Kurkkasin keittiöönkin: kattilat hujan hajan, ryynit ja jauhot kaadettu ties minkälaisiin purkkeihin… Koko systeemi pitäisi tehdä uusiksi.
Anna puristi huulensa yhteen, mutta vaikeni. Hän ei halunnut aloittaa riitaa, eikä kirjojen takia tuntunut järkevältä nostaa meteliä. Hän palasi työhuoneeseensa ja sulki oven perässään.
Päivä päivältä Helena kuitenkin tunki nokkansa yhä useampaan asiaan. Hän huomautteli siitä, miten Anna keitti keittoa, valitti ettei asunto ollut tarpeeksi puhdas, muistutti että pyykkiä pitäisi pestä useammin ja että astiatkin kuulemma tiskattiin väärällä tavalla. Kun Anna yritti puhua asiasta Mikaelille, tämä vain kohautti olkapäitään ja toisteli, että hänen äitinsä tahtoi ainoastaan auttaa eikä siitä kannattanut välittää.
Eräänä keskiviikkoaamuna Anna istui tietokoneen ääressä ja viimeisteli suuren asiakkaan kampanjasivun ulkoasua. Määräaikaan oli enää kaksi päivää, ja tekemistä riitti vielä runsaasti. Hän oli juuri keskittyneenä siirtämässä elementtejä kohdalleen ruudulla, kun ovi tempaistiin auki ja Helena marssi sisään.
— Anna, eikö sinulla muka ole mitään hyödyllisempää tekemistä? hän tokaisi kynnykseltä kädet lanteilla. — Mene kauppaan. Lounaaksi puuttuu yhtä ja toista. Perunat ovat loppu, ja sipulia sekä porkkanaa tarvitaan myös.
Anna kääntyi tuolissaan.
— Helena, minä teen töitä. Minulla on puolen tunnin päästä puhelu asiakkaan kanssa.
— Töitä! anoppi huitaisi kädellään halveksivasti. — Istut netissä ja siirtelet kuvia paikasta toiseen. Ei se mitään työtä ole. Kun minä olin nuori, paiskin hommia tehtaalla. Se oli oikeaa työntekoa.
— Tämä on minun ammattini, ja saan siitä palkkaa. En voi lähteä kauppaan juuri nyt.
— Et voi? No kuka sitten menee? Minäkö tässä iässä juoksen rappuja ylös ja alas? Selkäänkin sattuu!
Anna hengitti syvään ja nieli terävän vastauksen, joka oli jo nousemassa kielelle.
— Helena, puhutaan tästä myöhemmin. Kahdelta olen vapaa, ja silloin voin käydä kaupassa.
Helena mutisi tyytymättömänä jotakin, poistui huoneesta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja paiskasi oven kiinni niin, että seinä tärähti.
Seuraavana päivänä sama toistui. Anna oli käymässä läpi uuden asiakkaan projektikuvausta, kun Helena ilmestyi jälleen huoneeseen ilman koputusta.
— Anna, tule heti auttamaan siivouksessa! En minä yksin jaksa. Tämä asunto on valtava!
— Olen keskellä työpäivää, Anna sanoi kääntämättä edes päätään. Katse pysyi näytössä.
— Siitä minä juuri puhun, Helena napautti. — Pelkkää joutenoloa! Istut kotona, eikä sinusta ole mitään hyötyä. Nouse nyt ja tule auttamaan.
— Minä. Olen. Töissä, Anna sanoi hampaidensa välistä.
— Töissä muka! Kunnon nainen hoitaa kotia, eikä tuijota konetta aamusta iltaan.
Silloin Annan maltti viimein petti.
— Helena, nyt riittää tämä sisään ryntääminen ilman koputusta! Tämä on minun huoneeni ja minun työpaikkani. Minä ansaitsen rahaa, ja sivumennen sanoen sen ansiosta teilläkin on täällä paikka, jossa asua.
Helena loukkaantui silminnähden ja lähti huoneesta askeliaan korostaen. Illalla, kun Mikael palasi kotiin, hän valitti pojalleen, että miniä oli kohdellut häntä törkeästi. Mikael tuli puhumaan Annan kanssa, mutta keskustelusta ei tullut rakentavaa.
— Anna, miksi sinun piti olla äidille noin tyly? Hän on kuitenkin iäkäs ihminen.
— Mikael, hän keskeyttää minut koko ajan kesken töiden. Minulla on määräaikoja, asiakkaita ja vastuuta.
— No entä sitten? Etkö sinä voi auttaa häntä edes viittä minuuttia?
— Viittä minuuttia? Hän repii minut irti työstä kymmenen kertaa päivässä!