— Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi, oletko mennyt lakkoon? — mies ärähti. — Äiti ei selviä yksin, ja sinä vain näpyttelet puhelintasi!
Anna istui omassa työhuoneessaan kirjoituspöydän ääressä ja tarkasteli uuden asiakkaan verkkosivujen ulkoasuluonnosta. Kannettavan näytöllä välähtelivät väripinnat, fonttivaihtoehdot ja pienet kuvakkeet. Hän oli tehnyt etätöitä websuunnittelijana jo neljän vuoden ajan, ja työ toi varsin kelvollisen toimeentulon. Tilauksia riitti tasaisesti, aikataulunsa hän sai laatia itse, ja juuri sellainen työskentelytapa sopi hänelle erinomaisesti.
Olohuoneen ovi kävi, ja Mikael tuli asuntoon. Hän riisui takkinsa, ripusti sen eteisen kaappiin ja suuntasi sitten keittiöön.
— Anna, oletko kotona? hän huusi.
— Olen, teen töitä! Anna vastasi nostamatta katsettaan näytöstä.
Hetken kuluttua Mikael ilmestyi hänen huoneensa ovelle ja jäi nojaamaan karmiin.
— Kuule, meidän pitää puhua. Ihan tosissaan.
Anna irrotti lopulta katseensa ruudusta ja kääntyi miestään kohti. Mikaelin ilmeestä näki heti, ettei kyse ollut mistään kevyestä asiasta.
— Mitä on tapahtunut?
— Kyse on äidistä, Mikael sanoi ja hieraisi nenänvarttaan. — Hänen talonsa kylällä on mennyt todella huonoon kuntoon. Katto vuotaa, uuni savuttaa, seinät ovat kosteina. Hän ei selviä siellä talvesta, ei mitenkään.
Anna jännittyi. Hän arvasi jo, mihin keskustelu oli johtamassa.
— Ja mitä sinä ajattelit tehdä?
— No… meidän pitäisi ottaa hänet tänne. Ainakin talven ajaksi, Mikael sanoi ja väisti vaimonsa katsetta. — Meillä on kuitenkin kolmio. Kyllä me mahdumme.
Anna nojautui tuolissaan taaksepäin ja ristisi käsivartensa rinnalleen. Kolmen avioliittovuoden aikana hän oli tavannut Helenan vain muutamia kertoja, eikä yksikään tapaaminen ollut jättänyt erityisen lämmintä muistoa. Anoppi oli päättäväinen, määräävä nainen, joka tuntui olevan vakuuttunut siitä, että tiesi kaiken paremmin kuin muut.
— Mikael, ymmärrätkö sinä, kuinka paljon tämä tulee muuttamaan meidän arkeamme?
— Hän on minun äitini, Anna. En voi jättää häntä siihen rapistuvaan taloon, Mikael sanoi ja katsoi viimein vaimoaan suoraan. — Ole kiltti.
Anna huokaisi raskaasti. Hän ei pystynyt sanomaan ei. Mikael olisi kokenut sen petoksena. Sitä paitsi Anna itsekin tajusi, ettei iäkästä ihmistä voinut jättää sellaisiin oloihin yksin.
— Hyvä on, hän myöntyi. — Mutta vain talveksi. Ja sillä ehdolla, ettei hän ala määrätä meidän asioistamme.
— Tietenkin, tietenkin! Kiitos, rakas, Mikael sanoi helpottuneena, puhalsi ilman ulos keuhkoistaan ja suuteli Annaa päälaelle.
Asunto oli tosiaan kolmihuoneinen, ja se kuului Annalle. Hän oli perinyt sen isoäidiltään viisi vuotta aiemmin, jo ennen kuin oli edes tutustunut Mikaeliin. Häiden jälkeen he olivat vain jääneet asumaan sinne kahdestaan. Mikael työskenteli rakennusalan yrityksessä esihenkilötehtävissä ja ansaitsi kohtuullisesti, mutta asuntolainaan tai suuren vuokra-asunnon kustannuksiin rahat eivät olisi riittäneet.
Helena saapui viikkoa myöhemmin. Mikael haki hänet autolla kylältä ja toi mukanaan kolme valtavaa matkalaukkua sekä kaksi täyteen pakattua kassia.
— Hyvää päivää, Helena, Anna sanoi eteisessä ja yritti ottaa yhden laukuista kantaakseen.
— Päivää, Helena vastasi kuivasti ja mittaili asuntoa arvioivalla katseella. — Täälläkö minun siis pitäisi asua?
— Kyllä. Tämä on teidän huoneenne, Anna sanoi ja osoitti kauempana olevaa makuuhuonetta. — Sinne on laitettu sänky, vaatekaappi ja kaikki tarpeellinen.
Helena astui sisään, katseli ympärilleen ja nyrpisti nenäänsä.
— Vähän ahdasta, hän totesi. — No, eiköhän tässä talven yli jotenkin pärjätä.
Hän alkoi purkaa tavaroitaan, ja Anna vetäytyi keittiöön vatsanpohjassaan epämiellyttävä ärtymyksen tunne. Ahdasta, muka. Huoneessa oli viisitoista neliötä, yhdelle ihmiselle enemmän kuin tarpeeksi.
Ensimmäiset päivät kuluivat kuitenkin melko rauhallisesti. Helena asettui taloksi, tyhjensi laukkujaan ja opetteli asunnon tavat. Anna teki töitä omassa huoneessaan, Mikael kävi päivisin toimistolla, ja anoppi puolestaan pysytteli omissa puuhissaan.